Blogiarkisto
-
▼
2012
(35)
- ► maaliskuuta (2)
- ► helmikuuta (11)
-
▼
tammikuuta
(22)
- Lone wolf
- Copypaste tumblristani (in engliiiissshh!)
- Hiding your imperfections won't make them go away.
- "Things that I don't understand, bug me."
- Katse
- Selvennystä edelliseen merkintään
- Anteeksi
- Strong is all you've got when you've used up all y...
- The need to become what I am
- Odotus
- Näimme eilen, näimme tänään...
- Sormeni liikkuivat kännykän näppäimillä hieman lii...
- Välähdyksiä
- Pääkallotatuointi
- Oh, so true.
- Ajatukset
- Turhautuminen
- The imprinting
- ...
- Herääminen
- Puolikuu
- Viiltävä kipu raastoi koko ruumistani, ja jaksoin ...
Lukijat
Sisällön tarjoaa Blogger.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Puolikuu
Kasvavan puolikuun kalpea valo paistoi sisään suuresta ikkunasta, valaisten hieman muuten täysin pimeää asuntoa. Keskellä makuuhuonetta, upottavan pehmeällä sängyllä istui riutunein hahmo miesmuistiin. Ei niinkään fyysisesti riutunut, mutta henkisesti kylläkin.
Nuori ihmissusi puri huultaan ettei olisi huutanut tuskaansa koko maailman kuultaville. Hänen hengityksensä oli kiivasta, hän tärisi kauttaaltaan eikä osannut hallita ajatuksiaan. Kaikki tuntui sekavalta ja epätodelliselta, paitsi tämän rintaa raastava suunnaton tuska nimeltä yksinäisyys.
Ei enää laumaa, kumppania eikä edes ehjää perhettä. Ja hän tunsi olevansa syypää kaikkeen, kuten tavallista. Kipu levisi hiljalleen hänen rintakehästään koko ruumiiseen ja oli tosiaan vähällä ettei hän kironnut itse Kuuta alimpaan helvettiin. Siitä tämä johtui. Sudesta. Kasvavasta kuusta. Ja mitä puhtaimmasta yksinäisyydestä.
Hän tiesi että hänen aikansa oli käymässä vähiin. Hänenkaltaisensa saattoi elää vain tietyn aikaa täysin yksin, ilman ketään johon sitoutua täysin. Tämä nuori tapaus oli juuri tehnyt elämänsä virheen ja päästänyt jälleen sydämensä valitun menemään. Aivan kuin se sydän ei olisi ollut tarpeeksi ruhjottu ja rikki revitty jo ennestään. Hän nauroi katkerasti itselleen ja omalle typeryydelleen, tiedostaen itsekin kuinka mielipuoliselta kuulosti. Hänen äänensä oli muuttunut matalaksi ja käheäksi, ja nauru ei juurikaan kuulostanut naurulta. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hykerrellen edelleen, suolaiset kyyneleet arpisille poskille tulvien.
Hän tiesi ettei hän kestäisi enää kauaa. Hän tiesi ettei voisi pitää sutta kurissa jos hänellä ei olisi kiintopistettä elämässään. Hän tiesi, että vain yksi ihminen - tai oikeastaan vampyyri - saattoi täyttää sen ammottavan aukon hänen sisimmässään. Hän kaipasi kaikkea tässä, erityisesti tämän pehmeää ja kodikasta tuoksua. Hänen naurunsa muuttui hiljalleen ulvovaksi itkuksi, ja viimeisetkin itsekurin ja järjen rippeet tuntuivat olevan tiessään. Oli jäljellä vain tunteiden myrskyävä valtameri ja valtava kaipuu. Hän kaipasi kosketusta, rakkautta, läheisyyttä, tasapainoa... Ja senkin hän tiesi, ettei hän ikinä kykenisi enää olemaan tasapainoinen jos hän jäisi yksin. Totta puhuen hän ei ollut edes varma paljonko elinaikaa hänellä olisi jäljellä ennen kuin hänen ja hänen sutensa jakama kaipuu musertaisi hänen psyykkeensä lopullisesti ja hän päättäisi oman elämänsä tavalla tai toisella. Se tuntui olevan edessä väistämättäkin, jos asiat eivät pian muuttuisi.
Nuori ihmissusi puri huultaan ettei olisi huutanut tuskaansa koko maailman kuultaville. Hänen hengityksensä oli kiivasta, hän tärisi kauttaaltaan eikä osannut hallita ajatuksiaan. Kaikki tuntui sekavalta ja epätodelliselta, paitsi tämän rintaa raastava suunnaton tuska nimeltä yksinäisyys.
Ei enää laumaa, kumppania eikä edes ehjää perhettä. Ja hän tunsi olevansa syypää kaikkeen, kuten tavallista. Kipu levisi hiljalleen hänen rintakehästään koko ruumiiseen ja oli tosiaan vähällä ettei hän kironnut itse Kuuta alimpaan helvettiin. Siitä tämä johtui. Sudesta. Kasvavasta kuusta. Ja mitä puhtaimmasta yksinäisyydestä.
Hän tiesi että hänen aikansa oli käymässä vähiin. Hänenkaltaisensa saattoi elää vain tietyn aikaa täysin yksin, ilman ketään johon sitoutua täysin. Tämä nuori tapaus oli juuri tehnyt elämänsä virheen ja päästänyt jälleen sydämensä valitun menemään. Aivan kuin se sydän ei olisi ollut tarpeeksi ruhjottu ja rikki revitty jo ennestään. Hän nauroi katkerasti itselleen ja omalle typeryydelleen, tiedostaen itsekin kuinka mielipuoliselta kuulosti. Hänen äänensä oli muuttunut matalaksi ja käheäksi, ja nauru ei juurikaan kuulostanut naurulta. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hykerrellen edelleen, suolaiset kyyneleet arpisille poskille tulvien.
Hän tiesi ettei hän kestäisi enää kauaa. Hän tiesi ettei voisi pitää sutta kurissa jos hänellä ei olisi kiintopistettä elämässään. Hän tiesi, että vain yksi ihminen - tai oikeastaan vampyyri - saattoi täyttää sen ammottavan aukon hänen sisimmässään. Hän kaipasi kaikkea tässä, erityisesti tämän pehmeää ja kodikasta tuoksua. Hänen naurunsa muuttui hiljalleen ulvovaksi itkuksi, ja viimeisetkin itsekurin ja järjen rippeet tuntuivat olevan tiessään. Oli jäljellä vain tunteiden myrskyävä valtameri ja valtava kaipuu. Hän kaipasi kosketusta, rakkautta, läheisyyttä, tasapainoa... Ja senkin hän tiesi, ettei hän ikinä kykenisi enää olemaan tasapainoinen jos hän jäisi yksin. Totta puhuen hän ei ollut edes varma paljonko elinaikaa hänellä olisi jäljellä ennen kuin hänen ja hänen sutensa jakama kaipuu musertaisi hänen psyykkeensä lopullisesti ja hän päättäisi oman elämänsä tavalla tai toisella. Se tuntui olevan edessä väistämättäkin, jos asiat eivät pian muuttuisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia: