Blogiarkisto
-
▼
2012
(35)
- ► maaliskuuta (2)
- ► helmikuuta (11)
-
▼
tammikuuta
(22)
- Lone wolf
- Copypaste tumblristani (in engliiiissshh!)
- Hiding your imperfections won't make them go away.
- "Things that I don't understand, bug me."
- Katse
- Selvennystä edelliseen merkintään
- Anteeksi
- Strong is all you've got when you've used up all y...
- The need to become what I am
- Odotus
- Näimme eilen, näimme tänään...
- Sormeni liikkuivat kännykän näppäimillä hieman lii...
- Välähdyksiä
- Pääkallotatuointi
- Oh, so true.
- Ajatukset
- Turhautuminen
- The imprinting
- ...
- Herääminen
- Puolikuu
- Viiltävä kipu raastoi koko ruumistani, ja jaksoin ...
Lukijat
Sisällön tarjoaa Blogger.
torstai 19. tammikuuta 2012
Pääkallotatuointi
Tunsin olevani täysin irrallani kehostani. Sivelin hajamielisesti silkkisiä arpia rinnoillani, arpia jotka oma teräni oli jättänyt jälkeensä kun tuska oli kasvanut liian suureksi. Vilkaisin valkoisella ja vaaleanpunaisella kirjailtuja käsivarsiani. Arvet tanssivat niillä, kertoen tarinaansa. Ne arvet tuntuivat olevan ainoa todiste olemassaolostani. Jokainen niistä oli omien kätteni työtä - joko pitelemäni terän, tupakan, tai omien kynsieni aikaansaannosta. Muiden jättämät haavat olivat paljon syvemmällä, piilossa ihmisten pistäviltä katseilta. Juuri sillä hetkellä tuntui kuin koko elämäni olisi ollut piilossa. Voima oli kadonnut minusta, olin väsyneempi kuin pitkään aikaan. Jaksoin hädin tuskin hengittää.
Päivä oli ollut raskas. Henkisesti raskas. Loputonta tajunnanvirtaa, ikävää ja pohdiskelua, unohtamatta Kuuraturkin epätoivoista pyristelyä vapauteen. Tunsin, kuinka se päivä päivältä kasvoi vahvemmaksi, turhautuneemmaksi, raivoisammaksi. Vihdoin ymmärsin, miksi ihmissudet yleensä miellettiin hirviöiksi. Ihmiset pelkäsivät ja ihmettelivät kaltaisiani paitsi sen takia että meistä yleensä kuuli vain kirjoissa tai elokuvissa, myös siksi että heillä oli pakkomielle kontrolliin. Kuten minullakin. Kenties erityisesti minulla, ja muilla kaltaisillani. Pelkäsin alinomaan että Susi pääsisi vapaaksi, työntäisi oman mieleni syrjään. Niin oli käynyt aiemmin - ei monesti, mutta kuitenkin. Ja se usein johti lukemattomiin mustelmiin, särkyneisiin huonekaluihin, ja hyvin hyvin hämmentyneisiin naapureihin ja ystäviin jos he sattuivat näkemään tai kuulemaan. Kontrollin menettämistä minäkin pelkäsin.
Vaikka yleensä luotinkin Kuuraturkkiin ja uskoin että tämä pelkäsi muita enemmän kuin tahtoi heitä satuttaa, nyt en voinut enää olla varma siitä.
Tiuskin jo lähes kaikelle mikä liikkui - erityisesti äidilleni - otteeni Sudesta alkoi lipsua. Sen turhautuneisuus oli minun turhautuneisuuttani, ja mielemme olivat sulamassa yhdeksi. Ei aivan niin vaarallista ja omituista kuin se kun Kuuraturkki kontrolloi minua täysin, mutta epämukavaa joka tapauksessa.
Tunsin valtavaa tarvetta purkaa aggressiotani ja patoutumiani johonkin - meidän patoutumiamme. Hakkasin nyrkilläni seinää, tyynyä, lähes mitä tahansa mihin yletyin. Kirjoitin tuntemuksistani enemmän ja avoimemmin kuin koskaan. Sanoin suoraan mitä ajattelin - toisin kuin minä, Kuuraturkilla oli tapana ilmaista tunteensa ja tarpeensa suoraan.
Ja juuri nyt se janosi jotakuta joka oli aivan liian kaukana. Kuuraturkki turhautui entisestään ja tunsin että saattaisin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ei ollut mitään mikä olisi helpottanut oloani, tilanne oli yksinkertaisesti mahdoton. En voinut vain juosta sairaalaan keskellä yötä ja suudella, purra ja panna erästä tiettyä vampyyrityttöä mustelmille vaikka olisin kuinka halunnut. Huonekalujen hajottaminen ja seinän hakkaaminen ei auttanut. Mikään ei auttanut.
Ahdistus ja kipu sisälläni oli jälleen paisunut tapansa mukaan lähes surkuhupaisiin mittoihin. Olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni olla Hänen lähellään.
Huokaisin alistuneesti. Jokaista lihastani särki, tunteeni olivat yhtä hullunmyllyä enkä voinut tehdä asialle yhtään mitään. Saatoin vain istua typeränä paikallani kuin tatti, tuijottaa tietokoneen näyttöä ja kirjoittaa sanoja jotka eivät kuitenkaan kiinnostaisi ketään. Kenties kipu herättäisi minut tästä tuskaisesta horroksesta, kenties seksi, tai parhaimmassa tapauksessa ne kaksi yhdistettynä.
Mutta se, jonka oikeasti halusin minua satuttavan ja jonka halusin panevan minut kuuhun ja takaisin, oli monen kilometrin päässä, ja kaiken lisäksi paikassa jossa asiat kuten veri ja seksi olivat ankarasti kiellettyjen asioiden listalla.
Katsoin jälleen arpiani.
Sitten oikeassa isovarpaassani olevaa susirumaa pääkallotatuointia. Se oli Hänen tekemänsä. Hän oli merkinnyt minut omakseen. Hymyilin, ja yllätyksekseni jopa pieni naurahdus pääsi karkaamaan kurkustani.
Ehkä en ollutkaan niin kaukana hänestä kuin luulin.
Tosiaan.
Saatoin vain katsoa sitä tatuointia, ja muistella sitä suloista kipua jonka tatuointineula oli monta kuukautta sitten iholleni kirjoittanut. Sen rauhoittavaa surinaa, ja Hänen hivenen sadistista mutta suloista nauruaan. Hänen lämpimiä käsiään ihollani, sitä yksinkertaista kosketusta kun hän veti ihoani kireämmälle saattaakseen paremmin piirtää siihen merkkinsä.
Ehkä tämä ajatus antaisi minun nukahtaa.
Päivä oli ollut raskas. Henkisesti raskas. Loputonta tajunnanvirtaa, ikävää ja pohdiskelua, unohtamatta Kuuraturkin epätoivoista pyristelyä vapauteen. Tunsin, kuinka se päivä päivältä kasvoi vahvemmaksi, turhautuneemmaksi, raivoisammaksi. Vihdoin ymmärsin, miksi ihmissudet yleensä miellettiin hirviöiksi. Ihmiset pelkäsivät ja ihmettelivät kaltaisiani paitsi sen takia että meistä yleensä kuuli vain kirjoissa tai elokuvissa, myös siksi että heillä oli pakkomielle kontrolliin. Kuten minullakin. Kenties erityisesti minulla, ja muilla kaltaisillani. Pelkäsin alinomaan että Susi pääsisi vapaaksi, työntäisi oman mieleni syrjään. Niin oli käynyt aiemmin - ei monesti, mutta kuitenkin. Ja se usein johti lukemattomiin mustelmiin, särkyneisiin huonekaluihin, ja hyvin hyvin hämmentyneisiin naapureihin ja ystäviin jos he sattuivat näkemään tai kuulemaan. Kontrollin menettämistä minäkin pelkäsin.
Vaikka yleensä luotinkin Kuuraturkkiin ja uskoin että tämä pelkäsi muita enemmän kuin tahtoi heitä satuttaa, nyt en voinut enää olla varma siitä.
Tiuskin jo lähes kaikelle mikä liikkui - erityisesti äidilleni - otteeni Sudesta alkoi lipsua. Sen turhautuneisuus oli minun turhautuneisuuttani, ja mielemme olivat sulamassa yhdeksi. Ei aivan niin vaarallista ja omituista kuin se kun Kuuraturkki kontrolloi minua täysin, mutta epämukavaa joka tapauksessa.
Tunsin valtavaa tarvetta purkaa aggressiotani ja patoutumiani johonkin - meidän patoutumiamme. Hakkasin nyrkilläni seinää, tyynyä, lähes mitä tahansa mihin yletyin. Kirjoitin tuntemuksistani enemmän ja avoimemmin kuin koskaan. Sanoin suoraan mitä ajattelin - toisin kuin minä, Kuuraturkilla oli tapana ilmaista tunteensa ja tarpeensa suoraan.
Ja juuri nyt se janosi jotakuta joka oli aivan liian kaukana. Kuuraturkki turhautui entisestään ja tunsin että saattaisin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ei ollut mitään mikä olisi helpottanut oloani, tilanne oli yksinkertaisesti mahdoton. En voinut vain juosta sairaalaan keskellä yötä ja suudella, purra ja panna erästä tiettyä vampyyrityttöä mustelmille vaikka olisin kuinka halunnut. Huonekalujen hajottaminen ja seinän hakkaaminen ei auttanut. Mikään ei auttanut.
Ahdistus ja kipu sisälläni oli jälleen paisunut tapansa mukaan lähes surkuhupaisiin mittoihin. Olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni olla Hänen lähellään.
Huokaisin alistuneesti. Jokaista lihastani särki, tunteeni olivat yhtä hullunmyllyä enkä voinut tehdä asialle yhtään mitään. Saatoin vain istua typeränä paikallani kuin tatti, tuijottaa tietokoneen näyttöä ja kirjoittaa sanoja jotka eivät kuitenkaan kiinnostaisi ketään. Kenties kipu herättäisi minut tästä tuskaisesta horroksesta, kenties seksi, tai parhaimmassa tapauksessa ne kaksi yhdistettynä.
Mutta se, jonka oikeasti halusin minua satuttavan ja jonka halusin panevan minut kuuhun ja takaisin, oli monen kilometrin päässä, ja kaiken lisäksi paikassa jossa asiat kuten veri ja seksi olivat ankarasti kiellettyjen asioiden listalla.
Katsoin jälleen arpiani.
Sitten oikeassa isovarpaassani olevaa susirumaa pääkallotatuointia. Se oli Hänen tekemänsä. Hän oli merkinnyt minut omakseen. Hymyilin, ja yllätyksekseni jopa pieni naurahdus pääsi karkaamaan kurkustani.
Ehkä en ollutkaan niin kaukana hänestä kuin luulin.
Tosiaan.
Saatoin vain katsoa sitä tatuointia, ja muistella sitä suloista kipua jonka tatuointineula oli monta kuukautta sitten iholleni kirjoittanut. Sen rauhoittavaa surinaa, ja Hänen hivenen sadistista mutta suloista nauruaan. Hänen lämpimiä käsiään ihollani, sitä yksinkertaista kosketusta kun hän veti ihoani kireämmälle saattaakseen paremmin piirtää siihen merkkinsä.
Ehkä tämä ajatus antaisi minun nukahtaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia: