Lukijat

Sisällön tarjoaa Blogger.
keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Kahden maailman välissä


Ihan ensimmäiseksi pyydän anteeksi sitä että olen ihan liian tunteellisessa tilassa kirjoittaakseni järin kauniisti ja proosallisesti. On vaan pakko saada tää tunne ulos jotenkin, ja on vaikea löytää oikeita sanoja.

En ole koskaan oikein pärjännyt tässä ihmismaailmassa. Viime aikoina (sanotaan että tässä viimeisen parin VUODEN aikana) se on käynyt vielä tasaisesti hankalammaksi, ja alan olla jo ihan hajoamispisteessä tämän asian suhteen vaikka muuten onkin suhteellisen terve ja vakaa olo.

En vaan voi lopettaa itkemistä. On niin uskomattoman paha olo. Tuntuu että minun pitäisi olla jossain ihan muualla. Juuri nyt tunnen suden sielun sisälläni voimakkaampana kuin varmaan koskaan ennen. Ihmisyhteisö ahdistaa. Kaupunki ja sen väenpaljous (vaikka Hyvinkää onkin vielä verrattaen pieni paikka). Se että haistan kuusien ja mullan sijaan pölyn ja savun... Tuntuu että tukehdun pian.

Pitäisi jaksaa mennä kouluun mutta minusta ei yksinkertaisesti ole siihen, ei ainakaan nyt. Se paikka tuntuu olevan ihmisyyden tiivistymä, se muistuttaa minua siitä kuinka jumissa olen. Vangittu susi.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt enkä sietänyt sitä miten joku kasvoton sääntöverkko ja voima ohjaa ihmisiä. En jotenkin pysty käsittelemään tätä systeemiä mielessäni.
Jos voisin, muuttaisin saman tien keskelle metsää, jonnekin missä saisin olla oma itseni ja unohtaa ihmiset ja heidän typerät sääntönsä - mutta se ei ole mahdollista. Kaikkia näitä järjettömiä sääntöjä ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Ja sekin vielä, että pois muuttaminen ja muu tarkoittaisi myös sitä että jäisin yksin. Ja yksinäisyyttäkään en kestä. Suurin unelmani olisi olla jossain kaltaisteni joukossa, pienessä mutta sitäkin tiiviimmässä laumassa, ja paikassa jonka tuntisin kodikseni mutta johon en olisi kahlittu.

Sattuu olla pakotettu elämään väärässä maailmassa.
Muille se saattaa olla oikea, mutta ei minulle. En kuulu tänne mutta tiedän etten koskaan tule pääsemään täältä poiskaan ainakaan polttamatta joka ikistä siltaa perässäni. Olen jumissa kahden maailman välissä. En koskaan tule olemaan osa tätä ihmisten kuplaa. En ymmärrä sitä enkä pääse sisälle koska en sovi sinne. Toisaalta en tule myös koskaan löytämään paikkaa ja yhteisöä jonne todella kuuluisin ja johon minut hyväksyttäisiin. Tulen aina olemaan ulkopuolinen, en susi enkä ihminen. En mitään. Tiedostan sen ja minun on tavallaan pakko hyväksyäkin se ja jollain tasolla alistua kohtalooni, mutta tämä kipu on silti jotain ihan uskomatonta.

Ja vaikka minulla on ihania ystäviä ja perhe, he ovat melko kirjaimellisesti kokonaan eri maata kanssani. Tulemme hyvin toimeen, mutta vaistoan silti sen syvän kuilun välillämme jatkuvasti. Ehkä tämänkin takia olen niin riippuvainen ystävistäni. Joka kerta kun näen heidän astuvan ulos asunnostani, se muistuttaa minua siitä että heillä tosiaan on mahdollisuus elää siinä ihmiskuplassa jossa minulle ei ole tilaa. Jollain kieroutuneella tavalla toivoisin, että joku olisi täysipäiväisesti osa minun maailmaani. Että en olisi enää niin kirotun yksin.

Tämä on vain täysin väärä aika, paikka ja ruumis olemassaololleni. Ainoa ajatus joka estää minua syöksymästä uuteen itsetuhokierteeseen on se, että vaikka asun kaupungissa, olen silti osan luontoa joka ei katoa minnekään vaan on kaiken perustana. Voin aina turvautua äiti Maahan.
Ja vaikka minulla on väärä vartalo, siinä asuu vahva sielu.

Haluaisin vain tietää mitä tehdä elämälläni.
Olen eksyksissä.
Tuntuu, että jos en kerran voi elää ihmisen elämää siinä kummallisessa kuplassa, haluan siitä niin kauas kuin mahdollista. En tahdo jatkuvia muistutuksia siitä että en kuulu tänne.

En tahdo kuolla, tahdon vain pois.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Kristinuskosta ja uskonnosta yleensäkin

"I have no problem with God - it's his fanclub I can't stand."

Ongelmani kristinuskon kanssa johtuu ihan puhtaasti siitä että sen pohjana on raamattu, joka on IHMISTEN kirjoittama. Vieläpä monien eri ihmisten. Eli se on täynnä ristiriitoja ja suoranaista paskapäisyyttä vaikka olen varma ettei heidän Jumalansa ole sitä opettanutkaan.

Uskon, että kaikki jumalat ja jumalattaret ovat ilmentymiä yhdestä valtavasta "maailmansielusta" (hyvin hindulainen ajattelutapa). Kyllä, myös kristittyjen jumala. Tämä maailmansielu, tai mikä ikinä onkaan, on niin valtava energiaverkko että ihmismieli ei kykene kunnolla käsittelemään sitä suoraan vaan näemme sen symboleina - jumalina ja jumalattarina, jotka edustavat energian maskuliinistä ja feminiinistä, fyysistä ja henkistä puolta. Jumalat ja jumalattaret toimivat ikäänkuin tulkkeina Kaikkeuden ja ihmisen välillä.

Ihminen on Jumalan sanoja muistiin kirjoittaessaan onnistunut uskomattoman hyvin vääristämään niitä ja muutenkin sössimään asioita pahanpäiväisesti. Yksi häiritsevimmistä esimerkeistä liittynee juuri minulle tärkeään asiaan eli armoon, suvaitsevaisuuteen, myötätuntoon ja rakkauteen.
Kristittyjen jumala kuvataan armollisena, rakastavana, hyväksyvänä ja kärsivällisenä. Kaikki ovat hänen lapsiaan ja kerrotaan että hän rakastaa heitä kaikkia tasapuolisesti.
Sitten nousee esiin käsitys synnistä ja tämän kovin rakkaan "pyhän kirjan" kirjoittajilta karkaa mopo käsistä. Yhtäkkiä kaikki on syntiä ja lähes mistä tahansa voidaan tuomita kivitettäväksi. Kaikki Jumalan nimeen.
...Ihmisen megamoka numero yksi.

Jumala sanoo, että ihminen on tavalla tai toisella luomakunnan huipulla, ja tavallaan se on tottakin - onhan ihminen laajimmalti levinnyt ja menestynein peto koskaan, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mutta Jumala kehotti myös kohtelemaan luontoa kunnioittavasti ja ottaa vain sen minkä tarvitsee.
Ja mitä ihminen tekee?
Teurastaa ja metsästää lukemattomia lajeja sukupuuton partaalle. Suuren osan pedoista ihan vain siksi koska kokee ne uhkaksi itselleen vaikka ihmiselle onkin ravintoa tässä maailmassa enemmän kuin tarpeeksi - ainakin nykyään kun kauppojen roskalavoja katsoo. Ylijäämistä voisi ruokkia epäilemättä sekä jokaisen Afrikan lapsen sekä lukemattomia eläimiä.
Ihminen kasvattaa eläimiä uskomattoman ahtaissa ja likaisissa oloissa, vain saadakseen niiden turkit - vaikka ihminen onkin löytänyt ja kehittänyt lukemattomia kuituja ja niiden yhdistelmiä joista tehdä vaatteensa.
Ihminen on valmis toimimaan jumalansa sanaa vastaan silkan ahneutensa takia.

Käsitys ihmisen perisynnistä on mielenkiintoinen ja varmasti tutkimisen arvoinen. Ihminen on epätäydellinen olento kaikin puolin. Kuten jokainen muukin tällä planeetalla.
Synneiksi luetellaan Raamatussa muunmuassa tappaminen, valehteleminen ja ties miten monta muuta asiaa... Jotka heijastuvat suoraan raamattuun. Ja nykyajan ihmiset lukevat entisaikojen epätäydellisten ihmisten kirjoituksia absoluuttisina totuuksina.
Tässä ehkä suurin virhe.

Uskaltakaa ihmiset ajatella omilla aivoillanne älkääkä copypastettako koko elämänfilosofiaanne jostain parhaat päivänsä nähneestä FANFIC-KOKOELMASTA (monta eri ihmistä kirjoittaa yhdestä hahmokaartista jonka olemassaoloa ei voida todistaa - see it now?). Ja vieläpä huonosti kirjoitetusta sellaisesta.

En yritä käännyttää ketään pois kristinuskosta. En näe siinä mitään järkeä, koska uskon että me kaikki uskomme yhteen ja samaan asiaan mutta annamme sille eri nimiä.
...Mutta kannustan teitä uskomaan myös itseenne. Osa Kaikkeutta on teissä, ja te olette osa Kaikkeutta. Jos uskotte ja luotatte Kaikkeuteen - millä nimellä hyvänsä sitä kutsuttekin - uskokaa ja luottakaa myös itseenne, omaan järkeenne ja omiin vaistoihinne.

Olemme paloja samasta palapelistä jokainen.

Awesome shit.


















Brutal honesty

Saatan joskus vaikuttaa vittumaiselta nartulta. Se johtuu ihan siitä että sanon asiat suoraan niin kuin ajattelen, sensuroimatta. Jos pahoitat mielesi siitä, se on oma mokasi. Joko et ole valmis kuulemaan muiden suusta sitä minkä jo sisimmässäsi tiedät, tai sitten olet yksinkertaisesti eri mieltä. Se ei tarkoita että olisin jotenkin tarkoituksella ilkeä ja haluaisin satuttaa.

Jos olet eri mieltä kanssani jostain asiasta, on ihan mahdollista käydä kehittävää keskustelua asiasta eikä alkaa lapselliseksi. 

...On a related note - Hana: Sanoit että et kerro fiiliksistäsi, koska meikäläinen saa vaan paskemmalle tuulelle. Sitten et kuitenkaan kerro MIKÄ mun sanoissa ottaa aivoon. Onko se se, että olen ihan väärässä, vai se että olen liian oikeassa? Luuletko sä että mä voisin jotenkin kehittyä vähemmän loukkaavaksi ihmiseksi jos en tiedä mistä kiikastaa? Olen monia asioita mutta en ajatustenlukija.
...Tulee taas aika suoraa ja tökeröä tekstiä mutta alkaa pikkuhiljaa ottaa aivoon kun tuosta noi meidän riidat tuntuu aina alkavan. Ja jos asioita ei selvitetä ja ruodita perin pohjin, mikään ei muutu.
Se on ok jos et halua puhua muista asioista paljon, mutta jos jokin mun käytöksessä ottaa aivoon niin sen saat kyllä luvan selittää kunnolla. :D

Does socializing, love or sexuality distract you from your magickal studies?

Taas copypaste tumblristani. :D

Kaze (or actually the original thought was from his mother) had an interesting theory. He said that in order to concentrate working on magick, it’d be good to remain single and otherwise “not distracted”.

…To me, it’s quite the opposite. My “witchy thoughts” are always running in my head as some sort of background program at least, no matter how in love or horny I was or who I was with. And I bounce ideas from pretty much everything. You can learn a shitload of stuff from your parter if you just know how to listen. Love, frienship, socializing and sexuality are not an obstacle, but an inspiration.

To me, my spirituality is not some sort of school. There is no grades. There is no homework.
This doesn’t mean I don’t enjoy learning or getting stronger and wiser. I just don’t see the point in doing so to achieve glory. I enjoy long nights of studying just for the sake of learning. And to me, studying is listening to the trees whispering in the wind, the silent humming of the very earth and the jolly crackle of bonfires. The universe is my teacher, and it will be there to guide me wherever I go. I don’t seek some sort of complete “enlightment”, because in my opinion there is no such thing. I strive not for perfection, but for progress. Growing as a human (or wolf?) being, as a part of the nature. I try to live my life at it’s fullest.

It’s much like art, actually. If you just sit there, read about and study different techniques aimlessly and just wait for the inspiration to come… Well, in my experience it’s more likely to get struck by lightning than for that to happen. True inspiration and learning is not something you can force.

I understand where the thought comes from though. Monks, priests and the great wizards in fairytales and literature have committed their life to their studies…
…But I just think that although they might learn a shit ton of stuff from doing so, they also miss a big part of what’s truly important.

To me, LIFE is magick. LIFE is my religion. And there is no LIFE without LOVE.


I believe in healing, compassion, understanding - helping people… You can´t really do that unless you are in contact with them in a way or another. And I think I wouldn’t be able to help people or the nature if I wouldn’t care deeply about them.

And damn, that feeling after great, loving sex is one of the most meditative states ever. :D

The awakening


Tässä jälleen yksi copypaste tumblr-blogistani koska en tosiaan jaksa kirjoittaa samaa asiaa uudellee suomeksi...

I’m a recovering self harmer. I used to cut because I was angry at myself… Or somebody else. I didn’t have the guts to take it out on them in a healthy way so it all kind of turned inwards and left both mental and physical scars on me.

My Matron goddess, Morrigan was the one who really made me wake up. One day not too long ago, I was upset over something that I can’t even remember now. I was filled with hate. I dwelled in it, let it grow stronger to the point where I had to cut myself just to relieve the pressure inside. A moment later, Morrigan appeared beside me. Clear as day. I saw her there, sitting casually on my bed, looking quite out of place in her pitch black robe and hair, her skin as pale as the moonlight outside. And though her thin lips with a peculiar blue tint didn’t move from the sad yet comforting smile, I could hear the words “Every time you hurt yourself, you hurt me, you hurt the universe… Because you’re a part of it”. She lifted up her sleeve and I could see the cuts on her arm. My cuts. The excact same cuts I had carved onto my skin just a moment before. I started crying like a baby.

I believe she wasn’t in any way trying to guilt trip me, but to make me understand that my actions have consequences. I realized that in the past few years I was self-mutilating, nothing had changed. I was stuck in a vicious cycle of negativity. As I couldn’t face my problems face-to-face, I was never able to let the negative energy go. I practically lived in a bubble of toxic smoke, and with every passing second it got harder to breathe.

I’ve learned that it’s ok to be angry. It’s just natural. But when simple anger turns to downright hate and you keep dwelling in it, it starts to affect everything (sort of like reverse prayer if you get what I mean). It’s ok to tell the person who made you feel like this, it’s even ok to argue sometimes - as long as you keep it somewhat reasonable and really talk about the current situation and don’t dig up old stuff. I’ve learned to admit that sometimes there is simply no logical reason to why I’m feeling like crap. The only thing I can do then is to let go of the feeling and do something else. But if there is a reason, it’s best to take the bull by the horns and get it over with. If you’re feeling crappy, do something about it. It’s an emotion. You can get over it in a way or another. But don’t EVER run from it, because it’s going to catch up and that’s a fact.

I’m still a bit of a masochist. I enjoy pain on a sexual level. I like being physically hurt by someone I trust, as long as there are absolutely no negative emotions involved.

 Ja lisäisin vielä tähän että mielestäni omalla tavallaan itsensä satuttamista on sekin, kun tosiaan jää vellomaan niihin tunteisiin jotka vaivaavat. Luin joskus jostain tutkimuksesta jonka mukaan keskiverto tunnetila kestää noin kymmenen minuuttia (?), ja loput siitä on tavalla tai toisella itse aiheutettua (ei varmastikaan masennustapauksissa jotka johtuvat siitä että aivokemiat ovat perseellään tosin). Olen kehittänyt itselleni aika perkeleen hienon selviytymismallin tällaisten tilanteiden varalle. Ensin koitan tunnistaa tunteen - se on joskus hankalampaa kuin luulisi - ja ihan vain tiedostan että se on siinä, jäämättä kummemmin miettimään ennen kuin siirryn seuraavaan vaiheeseen... Seuraavaksi mietin mistä kyseinen tunne johtuu, ja sen jälkeen sitä, voiko asialle tehdä mitään. Jos huomaan että asia on tavalla tai toisella selvitettävissä, teen sen. Jos asia on sellainen, jolle en yksinkertaisesti mahda mitään, pakotan itseni jotenkin pääsemään irti negatiivisesta tunteesta, ihan yksinkertaisesti sillä että keskityn johonkin muuhun (katson tv-sarjoja, luen, piirrän tai kirjoitan). Ja jos ahdistus/vitutus/suru/mikälie ei kuitenkaan suostu lähtemään, hyväksyn sen tosiasian että olen tehnyt jotain väärin ja olen ihan vain puhtaasti laiska tai itsekäs tai huomionkipeä. On hyvä olla rehellinen itselleen. Ei vihainen, eikä toisaalta liian lempeäkään. Faktat faktoina ja sillä sipuli.

Tasapainoilua

(Kuvassa Toboe Wolf's Rainista, joka on edelleen lempianimeni - ja Toboe on hahmo johon voin samaistua vähän pelottavankin hyvin.)

Siitä huolimatta että meillä on Tieran kanssa ollut ihan naurettavasti draamaa ilmassa, voin paremmin kuin... varmaan vuosiin. Tuntuu että myrsky on laantumassa - sekä ihmiselämässäni että suden sielussani. Luotan siihen että asiat järjestyvät. Maailmalla ja Jumalilla on taipumusta saada asiat toimimaan hyvin ennemmin tai myöhemmin. Uskallan luottaa mustasiipiseen Äitiini ja tähtisilmäiseen Isääni.
Olemmehan edelleen ystäviä Tierankin kanssa. Ja tuntuu että tulemme olemaan todella pitkään... En osaa selittää sitä tunnetta enkä tiedä tunteeko hän samoin, mutta jotenkin minusta tuntuu että polkumme kulkevat vierekkäin. Matkan varrelle mahtuu taatusti monta riitaa ja välillä matkaseuran epävireinen hoilotus alkaa ottaa aivoon, mutta en osaa kuvitella oikeastaan mitään mikä voisi ajaa meidät lopullisesti erillemme. Välimatka saattaa kasvaa toisinaan, mutta toisaalta hetken hiljaisuus tekee vain hyvää.

Valkoturkkinen susi nukkui rauhallisena peitoista rakentamassaan pesänomaisessa rakennelmassa, musta kissa vierellään. Se tuhisi unissaan, ja jos sudet hymyilisivät, sen huulet olisivat taatusti kaartuneet seesteiseen, lämpimään hymyyn. Pakkanen paukkui ikkunan takana mutta sisällä oli lämmin. Susi heräsi lumiauran kolahduksiin, raottaen silmiään hiukan. 
Vaikka tämä oli ihmisen asunto, se oli nyt hänenkin kotinsa, ja se tunsi olonsa turvalliseksi täällä. Susi nuolaisi vierellään lepäävän pikkuruisen kissan korvaa lempeästi.
Kummallinen parivaljakko.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Monster

Viha

Hengitykseni kohosi huuruna ylöspäin ja haihtui sitten näkymättömiin.

Äiti ehdotti reissua hullujenhuoneelle.
Paskaa, paskaa, paskaa.
Eivät ne siellä osaa muuta kuin pumpata täyteen lääkkeitä ja tulkita jokaisen sanan oireeksi jostain saatanan häiriöstä. Ei niitä ihmisiä kiinnosta mitä ajattelen, kun lähtökohtana on se että olen sairas. Yritäpä siellä puhua siitä että Susi saa jatkuvasti järjettömiä hepuleita ja aina kun joudun pitämään sen puolen itsestäni liian tiukassa hihnassa (kuten äitini läsnäollessa), ahdistun suunnattomasti. En saisi olla siellä oma itseni, kuten en saa täälläkään. Vain Marikan kanssa saan olla rauhassa, pelkäämättä sitä että tulen tuomituksi.

Viha ja suru polttelivat sisälläni kuin happo.

En voi sietää äitiä koska hän ei ymmärrä. Jos olisin hänen seurassaan sellainen kun olen läheisimpien ystävieni seurassa, hän nauraisi minulle. Hänelle tässä ei ole mitään järkeä. Hänelle olen ihminen. Hän on sokea. Hän varmaan ajattelee että koko tämä susijuttu on vain ohimenevä kausi eikä sitä pidä ottaa vakavasti.
Tosiasiassa susipuoleni tuntuu olevan ainoa kiinteä osa identiteetistäni. Lähestulkoon ainoa puoli jota en vihaa jokaisella solullani. Ja juuri sen puolen joudun piilottamaan.

Haluaisin vain olla yksin, tai todellisen perheeni kanssa. Marika, Hana ja pari ystävää joihin olen netissä tutustunut. He hyväksyvät minut juuri tällaisena.
Jokainen hetki äidi kanssa tuntuu kuin joku yrittäisi tukehduttaa minut. Surullista mutta totta.


En osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta.
Vihaan joutua kontrolloimaan tätä kaikkea niin tarkasti. Elekieltäni, satunnaisia pieniä vingahduksia ja ulvahduksia joita normaalisti päästelen tuon tuostakin, kaikkea. Joka vitun ikistä asiaa olemuksessani.
Äidille sillä ei ole merkitystä.
Hän ei tiedä miltä se tuntuu, eikä tule koskaan tietämäänkään. Ei oikeasti. Voin selittää kaiken mutta hän ei silti ymmärrä, ei kommentoi, ei sano mitään.
Miten joku muka voisi identifioida itsensä osittain sudeksi?
Miten se on edes mahdollista?
Eihän siinä ole mitään järkeä.
Se on varmaan taas joku kausi, tai liittyy sen mielenterveysongelmiin.
Ehkä se menee pois jos en kiinnitä siihen huomiota.


Ei, ei ei.


Olen niin saatanan vihainen että sattuu. Äidille ja koko vitun maailmalle. Ja siinä ei ole mitään nauramista, saatanan lehmä. Olen vihainen mutta en osaa kohdistaa sitä mihinkään muuhun kuin itseeni. SIKSI minulla on jatkuvasti niin saatanan itsetuhoinen olo.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Kuusi päivää täysikuuhun

Kääriydyin tiukemmin harmaaseen fleecehuopaani ja otin huikan energiajuomaa. Tiesin ettei minun pitäisi juoda sitä enää tähän aikaan päivästä mutta minkäs teet. Vasemman käsivarteni naarmuja kirveli suihkun jäljiltä, kuin tuskaisena muistutuksena siitä kuinka pohjalle olin taas vajonnut. Mutta tämä ei ollut sitä tyypillistä, tyhjää masennusta. En ollut syönyt lääkkeitäni pitkään aikaan ja oloni oli ollut paljon parempi kuin niiden kanssa. Pari päivää sitten jokin kuitenkin muuttui. Nyt minulla oli syy olla ahdistunut. Jollain kierolla tavalla jopa nautin siitä etten enää ollut turta. Tunsin itseni eläväksi vaikka halusinkin kuolla. Tämä oli kipua, kipua puhtaimmillaan. Sydämen kipua.

Kauppareissulla jäin hetkeksi tuijottamaan kuuta, joka oli hieman puolikasta isompi. Tunsin sen värähtelyn, sen voiman. Kuu kutsui minua luokseen, ja hetken aikaa jopa hymyilin. Käännyin ja kävelin kotiin haparoivin askelin.

Apocalyptica - Not strong enough


I'm not strong enough to stay away
Can't run from you
I just run back to you
Like a moth I'm drawn into your flame
Say my name, but it's not the same
You look in my eyes I'm stripped of my pride
And my soul surrenders and you bring my heart to its knees


And it's killin' me when you're away, and I wanna leave and I wanna stay.
I'm so confused, So hard to choose.
Between the pleasure and the pain.
And I know it's wrong, and I know it's right.
Even if I try to win the fight, my heart would overrule my mind.
And I'm not strong enough to stay away


I'm not strong enough to stay away
What can I do?
I would die without you

And with your presence my heart knows no shame
I'm not to blame
Cause you bring my heart to its knees

And it's killin' me when you're away, I wanna leave and I wanna stay.
I'm so confused, So hard to choose.
Between the pleasure and the pain
And I know it's wrong, and I know it's right.
Even if I try to win the fight, my heart would overrule my mind.
And I'm not strong enough to stay away

There's nothing I can do
My heart is chained to you

And I can't get free
Look what this has done to me

And it's killin' me when you're away, I wanna leave and I wanna stay.
I'm so confused, So hard to choose.
Between the pleasure and the pain
And I know it's wrong, and I know it's right.
Even if I try to win the fight, my heart would overrule my mind.
And I'm not strong enough to stay away

not strong enough, strong enough to stay away