Lukijat

Sisällön tarjoaa Blogger.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Hiding your imperfections won't make them go away.


(Tämän tekstin ei ole tarkoitus loukata, Eräs vain sai ajattelemaan tätä asiaa omalta kantiltani.)

Joskus minäkin tavoittelin täydellisyyttä. Laiha, vahva, hyvä koulussa, rautainen itsekuri... Jonkin ajan kuluttua tajusin että juuri tämä oli kenties suurin epätäydellisyyteni. Tuntui jatkuvasti kuin minulla olisi ollut musta aukko sisälläni, kuin jotain olisi puuttunut. Mikään ei täyttänyt sitä aukkoa. En koskaan riittänyt itselleni, ja tiesin etten koskaan tulisi riittämään jos jatkaisin samaa rataa.

Kun jokin ajatusmalli aiheuttaa ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta tai ei muuten yksinkertaisesti toimi tai käy järkeen, on aika muutokselle.

Olen kenties epätäydellisin ihminen jonka tunnen.
Olen impulsiivinen, teen typeriä asioita kummemmin ajattelematta. Sanon ja kysyn asioita ennen kuin ajattelen, vaikka minulla älyä olisikin tajuta miten perkeleen loukkaavia jotkut sanat voivat olla.
Pelkään monia asioita. Pelkään vastuuta koska pelkään tekeväni virheitä. Jos en piiloudu Suden, mielenterveysongelmieni tai muun syyn taakse, voin syyttää virheistäni vain itseäni. Ja se pelottaa, paljon enemmän kuin sen pitäisi. En uskalla mennä kouluun koska pelkään romahtavani jälleen, ja samalla annan itselleni luvan romahtaa. Luovutan ennen kuin edes oikeasti yritän.
"Jos en tee mitään, en voi tehdä virheitä." Annan muiden tehdä työt puolestani, ja se on väärin. 
Olen hankala ihminen. En tule toimeen kovin monien ihmisten kanssa, en oikeasti. Olen huono vastaanottamaan kritiikkiä, ja kun kohtaan sitä, piiloudun taas jonkun tutun ja turvallisen tekosyyn taakse. Otan asiat liian henkilökohtaisesti. Pikkuasiat jäävät usein vaivaamaan minua pitkäksi aikaa vaikka en sitä näytäkään.
Pelkään tulla hylätyksi. Olen uskomattoman huomionkipeä. Pelkään, että jos tervehdyn ja vahvistun, kukaan ei enää suojele minua pahalta. Että menettäisin turvaverkkoni, että minun pitäisi pärjätä omillani. Tuntuu että en ole vielä valmis siihen, vaikka ikää onkin jo 20. Olen naurettavan riippuvainen muista.

Tämän suden on aika opetella kulkemaan omilla tassuillaan. Uskaltaa tehdä virheitä. Olla uteliaampi. Rohkea. Kenties jopa tyhmänrohkea. Joskus pitää vain sukeltaa lumihankeen kuono edellä, vaikka sitten kävelisikin päin lyhtypylvästä. Ties mitä arvokasta kinosten alta löytyy.

Kaikista virheistäni huolimatta, olen myös omalla tavallani todella ihana. Pidän siitä että uskallan taas olla avoin. Vaikkakin tekstin muodossa, mutta silti. Ilmaisen itseäni hyvin sekä kuvin että kirjoittamalla.
Olen lojaali. Ainoa asia johon jaksan ja uskallan panostaa täysillä (kenties liiankin täysillä) ovat ihmissuhteet. Tahtoisin auttaa ystäviäni, pelastaa heidät maailmalta, vaikka tiedänkin että vain he itse pystyvät siihen. Yritän parhaani mukaan tukea muita, vaikka valitettavan usein epäonnistunkin siinä ja päästän suustani mitä suurimpia sammakoita.
Olen analyyttinen. Ajattelen asioita paljon, vaikka aina ei siltä vaikutakaan. Olen kiinnostunut monista asioista. Oikeasti kiinnostunut. Joskus valvon öitä miettien mitä teen väärin ja miten voisin korjata sen. Joskus taas minua valvottavat loitsut, kirjallisuus, kuvataide ja ties mikä muu.
Olen perkeleen intohimoinen. Jos on jokin asia tai henkilö josta oikeasti välitän, olen valmis uhraamaan järkeni rippeetkin sen/hänen takia. Ja niinhän siinä valitettavan usein käy että kun välitän jostakusta tarpeeksi, tuppaan imemään tämän pahan olon itseeni kuin pesusieni. Olen kenties hiukan liiankin empaattinen.

Tunteeni ohjaavat minua enemmän kuin järkeni, vaikka jälkimmäistäkään ei minulta oikeastaan puutu. Toimin vaistojeni varassa. Jos tuntuu että minun pitää kysyä tai sanoa jotain, teen sen. Jos tunnen pakottavaa tarvetta lähteä lenkille, tai sitten linnoittautua sisälle kirjoittamaan, toimin niin. Elän elämääni niin kuin hyvältä tuntuu, en niin kuin muut olettavat. Vaikka olenkin suuren osan ajasta pelkojeni ja pakkomielteideni kahlitsema, olen ihan tyytyväinen. Minun on vain opittava luopumaan viimeisistäkin perfektionistin piirteistäni - kuten juurikin sairaanloisesta virheiden tekemisen pelosta. Se rajoittaa elämääni aivan liikaa. En osaa ottaa vastuuta yhtään mistään sen takia.

Kanit piiloutuvat koloihinsa, eivät sudet.
Susi kohottaa ylpeänä kasvonsa kohti kuuta ja ulvoo "Minä olen täällä. Minä olen elossa. Minä olen minä".

0 kommenttia: