Blogiarkisto
-
▼
2012
(35)
- ► maaliskuuta (2)
- ► helmikuuta (11)
-
▼
tammikuuta
(22)
- Lone wolf
- Copypaste tumblristani (in engliiiissshh!)
- Hiding your imperfections won't make them go away.
- "Things that I don't understand, bug me."
- Katse
- Selvennystä edelliseen merkintään
- Anteeksi
- Strong is all you've got when you've used up all y...
- The need to become what I am
- Odotus
- Näimme eilen, näimme tänään...
- Sormeni liikkuivat kännykän näppäimillä hieman lii...
- Välähdyksiä
- Pääkallotatuointi
- Oh, so true.
- Ajatukset
- Turhautuminen
- The imprinting
- ...
- Herääminen
- Puolikuu
- Viiltävä kipu raastoi koko ruumistani, ja jaksoin ...
Lukijat
Sisällön tarjoaa Blogger.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Herääminen
Muistan sen kuin eilisen. Sen lämpimän ja sateisen alkukesän, juuri ennen kolmattatoista syntymäpäivääni. Silloin kaikki alkoi. Ensin luulin että olin lukenut liikaa fantasiakirjallisuutta, mutta nyt, elettyäni kaiken tämän kanssa seitsemän vuotta, tiedän ettei asia ole niin.
Aloin nähdä toistuvia unia kuusta ja metsistä. Tunsin aina villin riemun rinnassani, vapauden. Saatoin haistaa yöilman ja tuntea tuulen kasvoillani ja pehmeän sammaleen tassujeni alla. Kyllä, tassujeni. Noissa unissa olin susi. Aina herättyäni tunsin suunnatonta kaipausta unimaailmaani, siihen kehoon, loputtomiin tuoksuihin ja nuoren suden uteliaisuuteen ja innokkuuteen. Tunsin, että siinä maailmassa oli osa minua, ja että osa sitä maailmaa oli myös omassa elämässäni. En ensin tiennyt mitä, mutta pikkuhiljaa susi alkoi tulla osaksi arkipäivääni.
Muistan, miten hämmästelin päivä päivältä tarkentuvia aistejani, kasvukipuja ja loputtomia kramppeja. Muistan, miten luonnottomalta joskus tuntui kävellä kahdella jalalla - tuntuu edelleen. Mutta erityistä lämpöä mieleeni tuo muisto ensimmäisestä täysikuustani, vaikka se ei monien korviin kovin järisyttävältä kokemukselta varmasti kuulostakaan.
Olin ollut levoton koko päivän ja ruumistani oli kolottanut ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin tavallisesti, mikä oli paljon. Tunsin että jokin oli muuttumassa, olin hämilläni ja peloissani. Susi oli asettumassa sisimpääni. Illan tullen neljän seinän sisässä paikallaan oleminen alkoi tuntua hetki hetkeltä tuskallisemmalta, sekä fyysisesti että henkisesti. Tunsin kummallista tarvetta päästä ulos raittiiseen ilmaan. Minusta tuntui etten kuulunut siihen taloon. Asuin silloin vanhempieni luona, ja he olivat vielä naimisissa. Minulla oli perhe ja kaikki oli enemmän tai vähemmän hyvin. Muistan miten vanhempani ihmettelivät kun lähdin ulos kävelylle, sillä en yleensä viettänyt paljoakaan aikaa ulkona. Kävelin hetken, sitten pysähdyin. Keskelle omakotitalolähiön hiljaista katua. Koira haukkui jossain kaukana. Katsoin taivaalle. Pyöreä täysikuu katsoi minua takaisin, kuin haastavasti. Se sai minut sekä kovin innostuneeksi että huonovointiseksi. Maanisen ilon ja paniikin sekamelska tulvi mieleeni, ja kiihdytin askeliani. Kävely kiihtyi pikkuhiljaa juoksuksi. Jalkojani särki, selkäni huusi armosta, olin vähällä kiljua kivusta. Mutta jatkoin silti juoksemista, nyt minulla oli määränpää. Tiesin, missä olin unissani ollut.
Aivan siinä lähellä oli pieni metsikkö. Havupuut ja lehtipuut kasvoivat sopusoinnussa keskenään suuren, sammaleen ja turpeen peittämän kallion ympärillä. Haistoin pihkan ja märän sammaleen, haistoin koivujen lehdet ja jokaisen mullan murusen. Jalkani eivät enää kantaneet, lyyhistyin polvilleni kalliolle.
Heitin pääni taaksepäin, ja omaksikin yllätyksekseni jostain syvältä sisältäni pääsi huuto jollaista en koskaan ennen ollut ilmoille päästänyt. Minä tosiaan ulvoin.
Sinä yönä tunsin tulleeni kotiin.
Palasin kotiin vähintäänkin sekavana ja aivan liian myöhään, kun sadepilvet olivat peittäneet kuun näkyvistä. Tunsin aukon sydämessäni täyttyneen jollain... innokkaalla, pienellä ja pörröisellä. Se oli minä, minä olin se, mutta olimme kuitenkin erillämme. Kuin kolikon kaksi puolta.
Ja edelleen, tuo sama susi asuu minussa, ja sittemmin hän on saanut myös nimen - Kuuraturkki.
Aloin nähdä toistuvia unia kuusta ja metsistä. Tunsin aina villin riemun rinnassani, vapauden. Saatoin haistaa yöilman ja tuntea tuulen kasvoillani ja pehmeän sammaleen tassujeni alla. Kyllä, tassujeni. Noissa unissa olin susi. Aina herättyäni tunsin suunnatonta kaipausta unimaailmaani, siihen kehoon, loputtomiin tuoksuihin ja nuoren suden uteliaisuuteen ja innokkuuteen. Tunsin, että siinä maailmassa oli osa minua, ja että osa sitä maailmaa oli myös omassa elämässäni. En ensin tiennyt mitä, mutta pikkuhiljaa susi alkoi tulla osaksi arkipäivääni.
Muistan, miten hämmästelin päivä päivältä tarkentuvia aistejani, kasvukipuja ja loputtomia kramppeja. Muistan, miten luonnottomalta joskus tuntui kävellä kahdella jalalla - tuntuu edelleen. Mutta erityistä lämpöä mieleeni tuo muisto ensimmäisestä täysikuustani, vaikka se ei monien korviin kovin järisyttävältä kokemukselta varmasti kuulostakaan.
Olin ollut levoton koko päivän ja ruumistani oli kolottanut ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin tavallisesti, mikä oli paljon. Tunsin että jokin oli muuttumassa, olin hämilläni ja peloissani. Susi oli asettumassa sisimpääni. Illan tullen neljän seinän sisässä paikallaan oleminen alkoi tuntua hetki hetkeltä tuskallisemmalta, sekä fyysisesti että henkisesti. Tunsin kummallista tarvetta päästä ulos raittiiseen ilmaan. Minusta tuntui etten kuulunut siihen taloon. Asuin silloin vanhempieni luona, ja he olivat vielä naimisissa. Minulla oli perhe ja kaikki oli enemmän tai vähemmän hyvin. Muistan miten vanhempani ihmettelivät kun lähdin ulos kävelylle, sillä en yleensä viettänyt paljoakaan aikaa ulkona. Kävelin hetken, sitten pysähdyin. Keskelle omakotitalolähiön hiljaista katua. Koira haukkui jossain kaukana. Katsoin taivaalle. Pyöreä täysikuu katsoi minua takaisin, kuin haastavasti. Se sai minut sekä kovin innostuneeksi että huonovointiseksi. Maanisen ilon ja paniikin sekamelska tulvi mieleeni, ja kiihdytin askeliani. Kävely kiihtyi pikkuhiljaa juoksuksi. Jalkojani särki, selkäni huusi armosta, olin vähällä kiljua kivusta. Mutta jatkoin silti juoksemista, nyt minulla oli määränpää. Tiesin, missä olin unissani ollut.
Aivan siinä lähellä oli pieni metsikkö. Havupuut ja lehtipuut kasvoivat sopusoinnussa keskenään suuren, sammaleen ja turpeen peittämän kallion ympärillä. Haistoin pihkan ja märän sammaleen, haistoin koivujen lehdet ja jokaisen mullan murusen. Jalkani eivät enää kantaneet, lyyhistyin polvilleni kalliolle.
Heitin pääni taaksepäin, ja omaksikin yllätyksekseni jostain syvältä sisältäni pääsi huuto jollaista en koskaan ennen ollut ilmoille päästänyt. Minä tosiaan ulvoin.
Sinä yönä tunsin tulleeni kotiin.
Palasin kotiin vähintäänkin sekavana ja aivan liian myöhään, kun sadepilvet olivat peittäneet kuun näkyvistä. Tunsin aukon sydämessäni täyttyneen jollain... innokkaalla, pienellä ja pörröisellä. Se oli minä, minä olin se, mutta olimme kuitenkin erillämme. Kuin kolikon kaksi puolta.
Ja edelleen, tuo sama susi asuu minussa, ja sittemmin hän on saanut myös nimen - Kuuraturkki.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia: