Blogiarkisto
-
▼
2012
(35)
- ► maaliskuuta (2)
- ► helmikuuta (11)
-
▼
tammikuuta
(22)
- Lone wolf
- Copypaste tumblristani (in engliiiissshh!)
- Hiding your imperfections won't make them go away.
- "Things that I don't understand, bug me."
- Katse
- Selvennystä edelliseen merkintään
- Anteeksi
- Strong is all you've got when you've used up all y...
- The need to become what I am
- Odotus
- Näimme eilen, näimme tänään...
- Sormeni liikkuivat kännykän näppäimillä hieman lii...
- Välähdyksiä
- Pääkallotatuointi
- Oh, so true.
- Ajatukset
- Turhautuminen
- The imprinting
- ...
- Herääminen
- Puolikuu
- Viiltävä kipu raastoi koko ruumistani, ja jaksoin ...
Lukijat
Sisällön tarjoaa Blogger.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Lone wolf
Heti kun saan silmäni auki, nappaan kännykkäni yöpöydältä.
"Mä olen miettinyt tätä tilannetta ihan liikaa. Tästä ei voi tulla mitään. Me ollaan liian erilaisia."
Hieno tapa aloittaa päivä.
Tyhjä olo. Sattuu. En osaa sanoin kuvailla tätä kipua. Ja se että en osaa kuvailla jotain kirjoittamalla, on aika perkeleen harvinaista.
Sattuu.
Kaze sai puhuttua yli itsemurha-aikeista mutta minulla ei ole vieläkään ihan turvallinen olo.
Pettymys, viha ja suru vellovat sisällänni kuin myrkky.
"Olen aivan liian sekaisin suhteeseen. Kun asiat menee paremmin niin ehkä meidän juttu vois toimia, mutta tällä hetkellä en yksinkertaisesti kykene."
Viha laantuu hetkeksi, vain pulpahtaakseen uudelleen pintaan entistä voimakkaampana. Helvetti, miksei Hän voi ilmaista suoraan onko tässä nyt mitään toivoa vai ei? Pitääkö minun odottaa, odottaa ja odottaa? Ilman mitään takeita siitä että mikään kuitenkaan tulee menemään putkeen? Tuntuu kuin kävelisin heikolla jäällä. Minulla ei ole aavistustakaan pettääkö se allani tai milloin se pettää.
Perkele että sattuu. Mutta kyyneleitä ei yksinkertaisesti tule ulos vaikka aihetta olisikin.
Ehkä hän on oikeassa. Ehkä meillä ei tosiaan ole toivoa. Ehkä minun pitäisi vain... en tiedä. Löytää joku muu. Unohtaa. Se nyt on kylmä fakta että kaikilla niillä kerroilla kun olemme "sekaantuneet" toisiimme, olen romahtanut ennemmin tai myöhemmin.
Miksi rakkauden kohteitaan ei voi valita?
Kaikki tuntuu niin absurdilta. En oikeastaan osaa edes kunnolla määritellä mikä Hänessä niin viehättää. Sehän on huono asia, eikö?
Mieleni sulkee taas tunteeni ulos.
Olen jälleen tyhjä ja kylmä. Eloton.
"Mä olen miettinyt tätä tilannetta ihan liikaa. Tästä ei voi tulla mitään. Me ollaan liian erilaisia."
Hieno tapa aloittaa päivä.
Tyhjä olo. Sattuu. En osaa sanoin kuvailla tätä kipua. Ja se että en osaa kuvailla jotain kirjoittamalla, on aika perkeleen harvinaista.
Sattuu.
Kaze sai puhuttua yli itsemurha-aikeista mutta minulla ei ole vieläkään ihan turvallinen olo.
Pettymys, viha ja suru vellovat sisällänni kuin myrkky.
"Olen aivan liian sekaisin suhteeseen. Kun asiat menee paremmin niin ehkä meidän juttu vois toimia, mutta tällä hetkellä en yksinkertaisesti kykene."
Viha laantuu hetkeksi, vain pulpahtaakseen uudelleen pintaan entistä voimakkaampana. Helvetti, miksei Hän voi ilmaista suoraan onko tässä nyt mitään toivoa vai ei? Pitääkö minun odottaa, odottaa ja odottaa? Ilman mitään takeita siitä että mikään kuitenkaan tulee menemään putkeen? Tuntuu kuin kävelisin heikolla jäällä. Minulla ei ole aavistustakaan pettääkö se allani tai milloin se pettää.
Perkele että sattuu. Mutta kyyneleitä ei yksinkertaisesti tule ulos vaikka aihetta olisikin.
Ehkä hän on oikeassa. Ehkä meillä ei tosiaan ole toivoa. Ehkä minun pitäisi vain... en tiedä. Löytää joku muu. Unohtaa. Se nyt on kylmä fakta että kaikilla niillä kerroilla kun olemme "sekaantuneet" toisiimme, olen romahtanut ennemmin tai myöhemmin.
Miksi rakkauden kohteitaan ei voi valita?
Kaikki tuntuu niin absurdilta. En oikeastaan osaa edes kunnolla määritellä mikä Hänessä niin viehättää. Sehän on huono asia, eikö?
Mieleni sulkee taas tunteeni ulos.
Olen jälleen tyhjä ja kylmä. Eloton.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Copypaste tumblristani (in engliiiissshh!)
"I should listen and trust myself more instead of trying to control everything and being sickly afraid of mistakes. I need to learn to know myself and the wolf side of me better. I need to trust my gut. More meditation and concentrating on my physical and psychological needs, less worrying and self-pity. I’ll never grow to be a strong wolf if I don’t pick myself up eh?
I had a minor blackout a while ago but nothing bad didn’t obviously happen since I now feel more ok with being here and just breathing. I don’t feel as caged anymore. The spasms and pains are gone, and so is the anxiety.
I think I’ll actually need to learn to approach and be in contact with my inner wolf more instead of just freaking out when it bursts out and trying to control it with every strand of strength I have. I need to learn to know her, I need to listen to her, I need to let her in. Maybe even take total control of my body sometimes, when she’s not in absolute agony. Maybe that would lessen the aggression and frustration inside.
Breathing steadily, smiling and reading cheesy romance novels now. I really missed feeling this good."
Olen aina ajatellut että olisin suhteellisen sinut suteni kanssa mutta ilmeisesti asiat eivät olekaan olleet ihan niin. Tai siis, olin lähestynyt koko asiaa väärältä kantilta. Liian kontrolloivasti, kuten yleensä.
Tajusin myös tuossa että perkele, ei fyysistä muodonmuutosta tarvita että voisi päästellä paineita ja tuntea olonsa mukavammaksi. Tokihan suden on helvetin hankala liikkua ihmisen ruumiissa mutta siihen se sitten jääkin.
Oletan että Kuuraturkki putkahti ulos tuossa välissä, kun katosi puolisen tuntia johonkin ja löysin itseni olohuoneesta makkarin Niinapesäkkeen sijaan. Olo on nyt paljon rauhallisempi eikä asunto tunnu enää niin vieraalta. Tokihan Kuuraturkki on aiemminkin pyörähtänyt kun olen ollut täällä kämpillä, mutta nyt se ei ollut paniikissa, turhautunut tai raivoissaan vaan sai nuuskia paikat rauhassa läpi.
Nyt en vain yksinkertaisesti voi lakata hymyilemästä, kun on niin rauhallinen ja turvallinen olo. Parempi kuin juuri koskaan sinä aikana kun olen asunut täällä. Tämä asunto ei ole koskaan tuntunut näin kodikkaalta.
I had a minor blackout a while ago but nothing bad didn’t obviously happen since I now feel more ok with being here and just breathing. I don’t feel as caged anymore. The spasms and pains are gone, and so is the anxiety.
I think I’ll actually need to learn to approach and be in contact with my inner wolf more instead of just freaking out when it bursts out and trying to control it with every strand of strength I have. I need to learn to know her, I need to listen to her, I need to let her in. Maybe even take total control of my body sometimes, when she’s not in absolute agony. Maybe that would lessen the aggression and frustration inside.
Breathing steadily, smiling and reading cheesy romance novels now. I really missed feeling this good."
Olen aina ajatellut että olisin suhteellisen sinut suteni kanssa mutta ilmeisesti asiat eivät olekaan olleet ihan niin. Tai siis, olin lähestynyt koko asiaa väärältä kantilta. Liian kontrolloivasti, kuten yleensä.
Tajusin myös tuossa että perkele, ei fyysistä muodonmuutosta tarvita että voisi päästellä paineita ja tuntea olonsa mukavammaksi. Tokihan suden on helvetin hankala liikkua ihmisen ruumiissa mutta siihen se sitten jääkin.
Oletan että Kuuraturkki putkahti ulos tuossa välissä, kun katosi puolisen tuntia johonkin ja löysin itseni olohuoneesta makkarin Niinapesäkkeen sijaan. Olo on nyt paljon rauhallisempi eikä asunto tunnu enää niin vieraalta. Tokihan Kuuraturkki on aiemminkin pyörähtänyt kun olen ollut täällä kämpillä, mutta nyt se ei ollut paniikissa, turhautunut tai raivoissaan vaan sai nuuskia paikat rauhassa läpi.
Nyt en vain yksinkertaisesti voi lakata hymyilemästä, kun on niin rauhallinen ja turvallinen olo. Parempi kuin juuri koskaan sinä aikana kun olen asunut täällä. Tämä asunto ei ole koskaan tuntunut näin kodikkaalta.
Hiding your imperfections won't make them go away.
(Tämän tekstin ei ole tarkoitus loukata, Eräs vain sai ajattelemaan tätä asiaa omalta kantiltani.)
Joskus minäkin tavoittelin täydellisyyttä. Laiha, vahva, hyvä koulussa, rautainen itsekuri... Jonkin ajan kuluttua tajusin että juuri tämä oli kenties suurin epätäydellisyyteni. Tuntui jatkuvasti kuin minulla olisi ollut musta aukko sisälläni, kuin jotain olisi puuttunut. Mikään ei täyttänyt sitä aukkoa. En koskaan riittänyt itselleni, ja tiesin etten koskaan tulisi riittämään jos jatkaisin samaa rataa.
Kun jokin ajatusmalli aiheuttaa ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta tai ei muuten yksinkertaisesti toimi tai käy järkeen, on aika muutokselle.
Olen kenties epätäydellisin ihminen jonka tunnen.
Olen impulsiivinen, teen typeriä asioita kummemmin ajattelematta. Sanon ja kysyn asioita ennen kuin ajattelen, vaikka minulla älyä olisikin tajuta miten perkeleen loukkaavia jotkut sanat voivat olla.
Pelkään monia asioita. Pelkään vastuuta koska pelkään tekeväni virheitä. Jos en piiloudu Suden, mielenterveysongelmieni tai muun syyn taakse, voin syyttää virheistäni vain itseäni. Ja se pelottaa, paljon enemmän kuin sen pitäisi. En uskalla mennä kouluun koska pelkään romahtavani jälleen, ja samalla annan itselleni luvan romahtaa. Luovutan ennen kuin edes oikeasti yritän.
"Jos en tee mitään, en voi tehdä virheitä." Annan muiden tehdä työt puolestani, ja se on väärin.
Olen hankala ihminen. En tule toimeen kovin monien ihmisten kanssa, en oikeasti. Olen huono vastaanottamaan kritiikkiä, ja kun kohtaan sitä, piiloudun taas jonkun tutun ja turvallisen tekosyyn taakse. Otan asiat liian henkilökohtaisesti. Pikkuasiat jäävät usein vaivaamaan minua pitkäksi aikaa vaikka en sitä näytäkään.
Pelkään tulla hylätyksi. Olen uskomattoman huomionkipeä. Pelkään, että jos tervehdyn ja vahvistun, kukaan ei enää suojele minua pahalta. Että menettäisin turvaverkkoni, että minun pitäisi pärjätä omillani. Tuntuu että en ole vielä valmis siihen, vaikka ikää onkin jo 20. Olen naurettavan riippuvainen muista.
Tämän suden on aika opetella kulkemaan omilla tassuillaan. Uskaltaa tehdä virheitä. Olla uteliaampi. Rohkea. Kenties jopa tyhmänrohkea. Joskus pitää vain sukeltaa lumihankeen kuono edellä, vaikka sitten kävelisikin päin lyhtypylvästä. Ties mitä arvokasta kinosten alta löytyy.
Kaikista virheistäni huolimatta, olen myös omalla tavallani todella ihana. Pidän siitä että uskallan taas olla avoin. Vaikkakin tekstin muodossa, mutta silti. Ilmaisen itseäni hyvin sekä kuvin että kirjoittamalla.
Olen lojaali. Ainoa asia johon jaksan ja uskallan panostaa täysillä (kenties liiankin täysillä) ovat ihmissuhteet. Tahtoisin auttaa ystäviäni, pelastaa heidät maailmalta, vaikka tiedänkin että vain he itse pystyvät siihen. Yritän parhaani mukaan tukea muita, vaikka valitettavan usein epäonnistunkin siinä ja päästän suustani mitä suurimpia sammakoita.
Olen analyyttinen. Ajattelen asioita paljon, vaikka aina ei siltä vaikutakaan. Olen kiinnostunut monista asioista. Oikeasti kiinnostunut. Joskus valvon öitä miettien mitä teen väärin ja miten voisin korjata sen. Joskus taas minua valvottavat loitsut, kirjallisuus, kuvataide ja ties mikä muu.
Olen perkeleen intohimoinen. Jos on jokin asia tai henkilö josta oikeasti välitän, olen valmis uhraamaan järkeni rippeetkin sen/hänen takia. Ja niinhän siinä valitettavan usein käy että kun välitän jostakusta tarpeeksi, tuppaan imemään tämän pahan olon itseeni kuin pesusieni. Olen kenties hiukan liiankin empaattinen.
Tunteeni ohjaavat minua enemmän kuin järkeni, vaikka jälkimmäistäkään ei minulta oikeastaan puutu. Toimin vaistojeni varassa. Jos tuntuu että minun pitää kysyä tai sanoa jotain, teen sen. Jos tunnen pakottavaa tarvetta lähteä lenkille, tai sitten linnoittautua sisälle kirjoittamaan, toimin niin. Elän elämääni niin kuin hyvältä tuntuu, en niin kuin muut olettavat. Vaikka olenkin suuren osan ajasta pelkojeni ja pakkomielteideni kahlitsema, olen ihan tyytyväinen. Minun on vain opittava luopumaan viimeisistäkin perfektionistin piirteistäni - kuten juurikin sairaanloisesta virheiden tekemisen pelosta. Se rajoittaa elämääni aivan liikaa. En osaa ottaa vastuuta yhtään mistään sen takia.
Kanit piiloutuvat koloihinsa, eivät sudet.
Susi kohottaa ylpeänä kasvonsa kohti kuuta ja ulvoo "Minä olen täällä. Minä olen elossa. Minä olen minä".
"Things that I don't understand, bug me."
Olin yrittänyt soitella hänelle käytännössä koko viikonlopun ajan. Ja joka kerta hän ei joko vastannut laisinkaan tai sanoi ettei voinut/jaksanut/halunnut tavata.
Sanotaanpa suoraan - olin vihainen.
Olisi perkeleen mukavaa nähdä edes kerran viikossa, silloin kun se on mahdollista. Ei minulla ollut rahaa matkustaa Kellokoskelle ja takaisin. Ja vaikka olisikin ollut, hän tuskin olisi edes halunnut minua sinne.
Olin myös huolissani. Mikä ihme saa olon niin pahaksi että ei jaksa tavata ihmistä jonka tietää rakastavan ja välittävän? Ja ainakin jos hänen sanoihinsa on uskominen, hänkin välittää. Ainakin jonkin verran.
En oikein ymmärtänyt tilannetta. Vaikka olin itsekin ollut masentunut ja aivan pohjamudissa moneen otteeseen, en juuri koskaan halunnut olla yksin. En koskaan halunnut olla tapaamatta häntä tai muita minulle rakkaita ihmisiä.
Ehkä tämä liittyi jotenkin Kuuraturkkiin. Laumaeläin.
Toivoin että hän olisi voinut selittää jotain, ja sanoa jotain suoraan vähän useammin. Oliko sille jokin syy että hän ei halunnut tavata? Muukin kuin väsymys?
Sanotaanpa suoraan - olin vihainen.
Olisi perkeleen mukavaa nähdä edes kerran viikossa, silloin kun se on mahdollista. Ei minulla ollut rahaa matkustaa Kellokoskelle ja takaisin. Ja vaikka olisikin ollut, hän tuskin olisi edes halunnut minua sinne.
Olin myös huolissani. Mikä ihme saa olon niin pahaksi että ei jaksa tavata ihmistä jonka tietää rakastavan ja välittävän? Ja ainakin jos hänen sanoihinsa on uskominen, hänkin välittää. Ainakin jonkin verran.
En oikein ymmärtänyt tilannetta. Vaikka olin itsekin ollut masentunut ja aivan pohjamudissa moneen otteeseen, en juuri koskaan halunnut olla yksin. En koskaan halunnut olla tapaamatta häntä tai muita minulle rakkaita ihmisiä.
Ehkä tämä liittyi jotenkin Kuuraturkkiin. Laumaeläin.
Toivoin että hän olisi voinut selittää jotain, ja sanoa jotain suoraan vähän useammin. Oliko sille jokin syy että hän ei halunnut tavata? Muukin kuin väsymys?
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Katse
Tuijotin peiliin. Vessan keltainen valo ei ollut minulle eduksi, ei koskaan.
Mustanruskeat hiukset olivat kasvaneet jo niihin mittoihin että ne hipoivat olkapäitäni. Olin kalpeampi kuin olin ollut pitkään aikaan. Ja kun oikein tarkkaan katsoin, näin sen.
Pienen kiillon silmissäni. Ei, niiden väri ja muoto oli tismalleen sama kuin ennenkin. Mutta jokin niissä suorastaan kirkui suteni läsnäoloa. Ehkä vain minä näin sen. Ainakaan ystäväni eivät ole huomauttaneet asiasta. Ehkä se oli ilmaantunut sinne vasta nyt.
Raavin niskaani kuin olisin yrittänyt repiä ihon siitä kokonaan pois. Joka ikistä kohtaa ihossani pisteli ja kutitti, tuntui kuin olisin kasvattamassa turkkia. Mutta mitään ei näkynyt, aurani äkäistä väreilyä lukuunottamatta.
Viha oli laskeutunut sisimpääni. Tahdoin repiä jotain - jonkun - kappaleiksi. Maistaa veren ja lihan, tuntea jänteiden takertuvan hampaideni väliin. Tahdoin ulos tästä ruumiista, takaisin siihen mikä minulle kuului. Vihasin jokaista inhimillistä piirrettäni hetki hetkeltä enemmän, mutta en päässyt niitä pakoon. En koskaan pääsisi.
Olin enemmän susi kuin ihminen nyt. Kuuraturkki oli osa minua, sen luonne oli minun luonteeni, sen tunteet minun tunteitani. Ja juuri nyt, tunsimme enemmän raivoa kuin kenties koskaan ennen. Kipeää, sokaisevaa raivoa. Sellaista joka poltti kaiken tieltään eikä jättänyt tilaa muille tunteille.
Tunsin kipua jatkuvasti. Joka helvetin päivä. Miksei kaikki voinut olla niin yksinkertaista kuin kirjoissa ja elokuvissa? Hetken tuska kerran kuussa tai tahdon voimalla. Ei jatkuvaa särkyä ja pyristelyä vapauteen, tukahdutettuja ulvahduksia ja rukouksia jokaiselle jumalalle ja jumalattarelle joka vain suostui kuuntelemaan.
Päästäkää minut pois, antakaa minun olla se mikä olen sisimmässäni. Antakaa minulle keho joka vastaa sieluani.
Mustanruskeat hiukset olivat kasvaneet jo niihin mittoihin että ne hipoivat olkapäitäni. Olin kalpeampi kuin olin ollut pitkään aikaan. Ja kun oikein tarkkaan katsoin, näin sen.
Pienen kiillon silmissäni. Ei, niiden väri ja muoto oli tismalleen sama kuin ennenkin. Mutta jokin niissä suorastaan kirkui suteni läsnäoloa. Ehkä vain minä näin sen. Ainakaan ystäväni eivät ole huomauttaneet asiasta. Ehkä se oli ilmaantunut sinne vasta nyt.
Raavin niskaani kuin olisin yrittänyt repiä ihon siitä kokonaan pois. Joka ikistä kohtaa ihossani pisteli ja kutitti, tuntui kuin olisin kasvattamassa turkkia. Mutta mitään ei näkynyt, aurani äkäistä väreilyä lukuunottamatta.
Viha oli laskeutunut sisimpääni. Tahdoin repiä jotain - jonkun - kappaleiksi. Maistaa veren ja lihan, tuntea jänteiden takertuvan hampaideni väliin. Tahdoin ulos tästä ruumiista, takaisin siihen mikä minulle kuului. Vihasin jokaista inhimillistä piirrettäni hetki hetkeltä enemmän, mutta en päässyt niitä pakoon. En koskaan pääsisi.
Olin enemmän susi kuin ihminen nyt. Kuuraturkki oli osa minua, sen luonne oli minun luonteeni, sen tunteet minun tunteitani. Ja juuri nyt, tunsimme enemmän raivoa kuin kenties koskaan ennen. Kipeää, sokaisevaa raivoa. Sellaista joka poltti kaiken tieltään eikä jättänyt tilaa muille tunteille.
Tunsin kipua jatkuvasti. Joka helvetin päivä. Miksei kaikki voinut olla niin yksinkertaista kuin kirjoissa ja elokuvissa? Hetken tuska kerran kuussa tai tahdon voimalla. Ei jatkuvaa särkyä ja pyristelyä vapauteen, tukahdutettuja ulvahduksia ja rukouksia jokaiselle jumalalle ja jumalattarelle joka vain suostui kuuntelemaan.
Päästäkää minut pois, antakaa minun olla se mikä olen sisimmässäni. Antakaa minulle keho joka vastaa sieluani.
maanantai 23. tammikuuta 2012
Selvennystä edelliseen merkintään
"... Oon miettinyt jo helvetin pitkään että pidätkö musta muutenkin kuin ystävänä? Ei tarvitse ottaa ihmeempiä askelia missään mutta haluisin vain tietää tunnetko mitään mua kohtaan."
"...Sä oikeasti mietit tollaista. Just."
"öö...joo, miten niin?"
"Pidätkö sä mua niin kusipäisenä tyyppinä että antaisin sulle minkäänlaista toivoa meistä, jos pitäisin sua vaan kaverimielessä? Mä en ole aina selkeästi luettavissa mutta luulin sun ymmärtävän mua edes tän verran."
Eli tämän takia pientä draamaa ilmassa.
Olen ihan naurettavan iloinen siitä että hän pitää minusta, mutta toisaalta myös armottoman häpeissäni ja vihainen itselleni kun kyselen noin tyhmiä. Ok, se oli enemmän varmistus, mutta silti. En taaskaan ajatellut loppuun.
"...Sä oikeasti mietit tollaista. Just."
"öö...joo, miten niin?"
"Pidätkö sä mua niin kusipäisenä tyyppinä että antaisin sulle minkäänlaista toivoa meistä, jos pitäisin sua vaan kaverimielessä? Mä en ole aina selkeästi luettavissa mutta luulin sun ymmärtävän mua edes tän verran."
Eli tämän takia pientä draamaa ilmassa.
Olen ihan naurettavan iloinen siitä että hän pitää minusta, mutta toisaalta myös armottoman häpeissäni ja vihainen itselleni kun kyselen noin tyhmiä. Ok, se oli enemmän varmistus, mutta silti. En taaskaan ajatellut loppuun.
Anteeksi
Jysäytin pääni kylmää, valkoista seinää vasten. Silmissäni pimeni hetkeksi mutta itseäni kohtaan tuntemani viha ei laantunut lainkaan.
Anteeksi kun en ymmärrä.
Anteeksi kun en aina ajattele asioita loppuun asti.
Anteeksi kun en halua sinun olevan vihainen. Koska viha satuttaa meitä molempia. Ja totta puhuen en kestä enää yhtään kipua, varsinkaan henkistä. En vain kestä.
Olen helvetillisen vihainen itselleni, olen helvetillisen vihainen siitä että minulla on niin typerä ja impulsiivinen luonne. Vihaan sitä miten puhun/kirjoitan ennen kuin ajattelen. Vihaan sitä miten aina päädyn satuttamaan rakkaitani tahtomattani.
It's just another thing every werewolf seems to be good at.
Mutta en aio piiloutua Suden taakse. Ei tämä Kuuraturkin vika ole. Tämä on ihan puhdasta idioottimaisuuttani. Ok, onhan Kuuraturkilla tietty tassunsa pelissä kun luonteestani puhutaan, mutta voi perkele.
En ymmärrä asioita ellei niitä sanota minulle suoraan. Siinä mielessä olen aika... no, miesmäinen. En tajua vihjauksia, tai sitten ylianalysoin niitä.
En osannut tulkita sitä läheisyyttä oikein kenties siksi että olen fyysisessä kontaktissa ihan kavereidenikin kanssa. Anteeksi vielä kerran.
Tahdon vain että voisimme elää niin normaalisti kuin vain mahdollista. Mutta se ei taida onnistua, ei näinä aikoina. Ei kun Hän on siinä kunnossa missä on, ja itsekin käyn hyvin paskamaista vaihetta läpi. Ei kukaan voi elää normaalisti tällaisessa tunnemyrskyssä.
Kuuraturkkikin on jälleen lipsumassa otteestani. Kontrollini alkaa pettää. Tärisen ja olen jatkuvasti vähällä oksentaa.
Kaikki oli hyvin kun Hän oli täällä.
Mutta heti kun hän lähti, kaikki palasi pahempana kuin aiemmin. Nyt Sutta on lähes mahdotonta hallita.
Kramppeja, ihon kipristelyä, hermostuneisuutta, muistikatkoksia, nenäverenvuoto, pahoinvointia, nivelten rusahtelua joka ikisen liikkeen myötä...
Minua alkaa jo tosissaan pelottaa.
Anteeksi kun en ymmärrä.
Anteeksi kun en aina ajattele asioita loppuun asti.
Anteeksi kun en halua sinun olevan vihainen. Koska viha satuttaa meitä molempia. Ja totta puhuen en kestä enää yhtään kipua, varsinkaan henkistä. En vain kestä.
Olen helvetillisen vihainen itselleni, olen helvetillisen vihainen siitä että minulla on niin typerä ja impulsiivinen luonne. Vihaan sitä miten puhun/kirjoitan ennen kuin ajattelen. Vihaan sitä miten aina päädyn satuttamaan rakkaitani tahtomattani.
It's just another thing every werewolf seems to be good at.
Mutta en aio piiloutua Suden taakse. Ei tämä Kuuraturkin vika ole. Tämä on ihan puhdasta idioottimaisuuttani. Ok, onhan Kuuraturkilla tietty tassunsa pelissä kun luonteestani puhutaan, mutta voi perkele.
En ymmärrä asioita ellei niitä sanota minulle suoraan. Siinä mielessä olen aika... no, miesmäinen. En tajua vihjauksia, tai sitten ylianalysoin niitä.
En osannut tulkita sitä läheisyyttä oikein kenties siksi että olen fyysisessä kontaktissa ihan kavereidenikin kanssa. Anteeksi vielä kerran.
Tahdon vain että voisimme elää niin normaalisti kuin vain mahdollista. Mutta se ei taida onnistua, ei näinä aikoina. Ei kun Hän on siinä kunnossa missä on, ja itsekin käyn hyvin paskamaista vaihetta läpi. Ei kukaan voi elää normaalisti tällaisessa tunnemyrskyssä.
Kuuraturkkikin on jälleen lipsumassa otteestani. Kontrollini alkaa pettää. Tärisen ja olen jatkuvasti vähällä oksentaa.
Kaikki oli hyvin kun Hän oli täällä.
Mutta heti kun hän lähti, kaikki palasi pahempana kuin aiemmin. Nyt Sutta on lähes mahdotonta hallita.
Kramppeja, ihon kipristelyä, hermostuneisuutta, muistikatkoksia, nenäverenvuoto, pahoinvointia, nivelten rusahtelua joka ikisen liikkeen myötä...
Minua alkaa jo tosissaan pelottaa.
sunnuntai 22. tammikuuta 2012
Strong is all you've got when you've used up all your weak
Olen kyllästynyt viiltämään
Olen kyllästynyt polttamaan ihoani
Olen kyllästynyt turruttamaan aistini
normaalisti niin tarkat
viinalla ja lääkkeillä
Ahdistus ei mahdu enää maailmaani.
Nyt siellä on vain sinä, minä ja Kuuraturkki.
Naurahdin hieman ajatukselle,
emme koskaan voisi olla täysin kahdestaan.
Loputonta itsesääliä, itseinhoa
patoutumia
Nyt aion kohdistaa ahdistukseni muualle.
Purkaa sen ulos kuvin ja sanoin,
vaikka lyönnein jos muu ei auta
mutta en koskaan sinuun
en enää koskaan.
Se miksi jätin sinut - tai ajauduimme erillemme - johtui siitä että pelkäsin tunteitani liikaa. Häpesin niitä. Halusin puhua ällöromanttisia sanoja ikuisesta rakkaudesta, mutta päädyin vain hakkamaan päätäni seinään ja vellomaan siinä kuinka typerältä saattaisin kuulostaa. Sulkeuduin kuoreeni, mutta suljin myös itseni ulos.
Pelkäsin että ne tunteet tekisivät minusta heikon. En pelkää enää. Kuuraturkki ei enää anna minun pelätä. Me molemmat tiedämme että tämä on oikein, että näin sen kuuluu mennä.
Ja nyt tahdon vain sanoa, että tahtoisin olla sinun kanssasi ikuisesti jos se vain suinkin on mahdollista. Hankkia sen omakotitalon joskus, yrttipuutarhoineen päivineen. Lapsia. Lapsenlapsia. Tiedätkö, sinä olet ainoa ihminen joka on saanut minut unelmoimaan näin.
Olen kyllästynyt polttamaan ihoani
Olen kyllästynyt turruttamaan aistini
normaalisti niin tarkat
viinalla ja lääkkeillä
Ahdistus ei mahdu enää maailmaani.
Nyt siellä on vain sinä, minä ja Kuuraturkki.
Naurahdin hieman ajatukselle,
emme koskaan voisi olla täysin kahdestaan.
Loputonta itsesääliä, itseinhoa
patoutumia
Nyt aion kohdistaa ahdistukseni muualle.
Purkaa sen ulos kuvin ja sanoin,
vaikka lyönnein jos muu ei auta
mutta en koskaan sinuun
en enää koskaan.
Se miksi jätin sinut - tai ajauduimme erillemme - johtui siitä että pelkäsin tunteitani liikaa. Häpesin niitä. Halusin puhua ällöromanttisia sanoja ikuisesta rakkaudesta, mutta päädyin vain hakkamaan päätäni seinään ja vellomaan siinä kuinka typerältä saattaisin kuulostaa. Sulkeuduin kuoreeni, mutta suljin myös itseni ulos.
Pelkäsin että ne tunteet tekisivät minusta heikon. En pelkää enää. Kuuraturkki ei enää anna minun pelätä. Me molemmat tiedämme että tämä on oikein, että näin sen kuuluu mennä.
Ja nyt tahdon vain sanoa, että tahtoisin olla sinun kanssasi ikuisesti jos se vain suinkin on mahdollista. Hankkia sen omakotitalon joskus, yrttipuutarhoineen päivineen. Lapsia. Lapsenlapsia. Tiedätkö, sinä olet ainoa ihminen joka on saanut minut unelmoimaan näin.
The need to become what I am
Kipu. Uskomaton kipu. Vihlova, kuumottava, jomottava kipu. Joka ikisessä ruumiinjäsenessäni. Saatoin melkein kuulla Suden metelöinnin, tuntea sen pyristelyn, joka ikisen turhautuneen tuhahduksen ja raivon kuohahduksen sisälläni. Se tahtoi ulos. Tahtoi enemmän kuin koskaan aiemmin.
Olin vasta viime aikoina alkanut tosissani miettiä, miltä tuntuisi jos fyysinen muodonmuutos tosiaan tapahtuisi täysikuulla. Tiesin, että se tulisi olemaan helvetillisen kivuliasta. Mutta kivun kestäisin. Mitä en kestänyt, oli se helvetillinen vapaudenkaipuu ja henkinen tuska, tunne siitä että oli lukittuna jonnekin syvälle, eikä ollut toivoakaan päästä oikeasti vapaaksi.
Kaikesta tästä huolimatta pakotin Kuuraturkin hiljenemään.
Kontrolli oli minulle pakkomielle. Niin paljon kuin halusinkin, että Susi, minä, pääsisi kunnolla vapaaksi, myös pelkäsin sitä. Pelkäsin sitä tunnetta kun en voinut kontrolloida tekemisiäni. Se oli aivan erilaista kuin silloin kun Kynthia tai Morrigan otti vartaloni käyttöönsä. He olivat enemmän tai vähemmän ennalta-arvattavia ja yksinkertaisia, mutta Susi...
Hautasin kasvoni täriseviin käsiini ja ärähdin turhautuneisuudesta.
Jos olisi mahdollista jotenkin oppia...
Ajatukseni harhailivat, kadoten kaukaisuuteen.
Olin vasta viime aikoina alkanut tosissani miettiä, miltä tuntuisi jos fyysinen muodonmuutos tosiaan tapahtuisi täysikuulla. Tiesin, että se tulisi olemaan helvetillisen kivuliasta. Mutta kivun kestäisin. Mitä en kestänyt, oli se helvetillinen vapaudenkaipuu ja henkinen tuska, tunne siitä että oli lukittuna jonnekin syvälle, eikä ollut toivoakaan päästä oikeasti vapaaksi.
Kaikesta tästä huolimatta pakotin Kuuraturkin hiljenemään.
Kontrolli oli minulle pakkomielle. Niin paljon kuin halusinkin, että Susi, minä, pääsisi kunnolla vapaaksi, myös pelkäsin sitä. Pelkäsin sitä tunnetta kun en voinut kontrolloida tekemisiäni. Se oli aivan erilaista kuin silloin kun Kynthia tai Morrigan otti vartaloni käyttöönsä. He olivat enemmän tai vähemmän ennalta-arvattavia ja yksinkertaisia, mutta Susi...
Hautasin kasvoni täriseviin käsiini ja ärähdin turhautuneisuudesta.
Jos olisi mahdollista jotenkin oppia...
Ajatukseni harhailivat, kadoten kaukaisuuteen.
Odotus
Tämä taisi alkaa silloin kun tulin mustasukkaiseksi Elenasta. Hänen parhaasta ystävästään. Omistushaluisuus täytti minut, tukahduttaen merkityksettömällä vihalla ja epäilyksellä. Tiesin, että heidän välillään ei ollut mitään mutta jokin sisälläni sai minut reagoimaan tilanteeseen aivan liian voimakkaasti.
Nyt taidan tietää miksi tunsin niin kuin tunsin.
Nyt hänen läsnäolonsa täyttää minut pelkällä elämänilolla. Puhtaalla onnella. Ei mustasukkaisuutta, ei mitään ylimääräistä. Vain kiitollisuutta siitä että hän on siinä. Hänen äänensä, hänen tuoksunsa, hänen lämpönsä ja auransa. Kaikki se on jotenkin niin tuttua ja turvallista. Vaikka en tunnekaan häntä kovin hyvin, tunnen uskomatonta yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Jokin vain ajaa minua eteenpäin.
Nyt minulla on rauhallinen olo. Ei ole nälkä, ei väsytä, ei ahdista... Kaikki tuntuu olevan hyvin. Aiemmin minua hieman pelotti tavata häntä, mutta heti kun hän astui ovesta sisään, tai heti kun kuulin hänen tutut askeleensa käytävässä, kaikki oli taas hyvin. Ihan kaikki.
Nyt taidan tietää miksi tunsin niin kuin tunsin.
Nyt hänen läsnäolonsa täyttää minut pelkällä elämänilolla. Puhtaalla onnella. Ei mustasukkaisuutta, ei mitään ylimääräistä. Vain kiitollisuutta siitä että hän on siinä. Hänen äänensä, hänen tuoksunsa, hänen lämpönsä ja auransa. Kaikki se on jotenkin niin tuttua ja turvallista. Vaikka en tunnekaan häntä kovin hyvin, tunnen uskomatonta yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Jokin vain ajaa minua eteenpäin.
Nyt minulla on rauhallinen olo. Ei ole nälkä, ei väsytä, ei ahdista... Kaikki tuntuu olevan hyvin. Aiemmin minua hieman pelotti tavata häntä, mutta heti kun hän astui ovesta sisään, tai heti kun kuulin hänen tutut askeleensa käytävässä, kaikki oli taas hyvin. Ihan kaikki.
Näimme eilen, näimme tänään...
... Ja molemmat tapaamiset menivät yllättävän rennosti. Hän ei karttanut läheisyyttäni mutta saatoin haistaa sen jännityksen joka leijaili ilmassa usvan lailla.
Juttelimme aivan kuin ennenkin. Peleistä, kirjoista, ystävistämme, kaikesta. Hänen kanssaan oli mukava olla. Yksinkertaista ja mutkatonta. Tiesin että saatoin kertoa hänelle mitä vain. Kovin syvällisiä emme kuinkaan puhuneet, vaikka ehkä aihetta olisikin ollut. Kumpikaan ei vain tainnut saada sanoja suustaan. Toisaalta, ehkä parempi näin. Olen aina ollut huono puhumaan suurista tunteista ja vakavista asioista. Osaan vain kirjoittaa niistä. Pelkään liikaa sitä mahdollista pettymystä ja hämmennystä hänen kasvoillaan.
Minun olisi tosiaan opeteltava olemaan rohkeampi. Vähän olinkin jo oppinut viime aikoina, kiitos Kuuraturkin.
Uppoutuin jälleen kirjaani ja annoin ajatusteni vaeltaa.
Juttelimme aivan kuin ennenkin. Peleistä, kirjoista, ystävistämme, kaikesta. Hänen kanssaan oli mukava olla. Yksinkertaista ja mutkatonta. Tiesin että saatoin kertoa hänelle mitä vain. Kovin syvällisiä emme kuinkaan puhuneet, vaikka ehkä aihetta olisikin ollut. Kumpikaan ei vain tainnut saada sanoja suustaan. Toisaalta, ehkä parempi näin. Olen aina ollut huono puhumaan suurista tunteista ja vakavista asioista. Osaan vain kirjoittaa niistä. Pelkään liikaa sitä mahdollista pettymystä ja hämmennystä hänen kasvoillaan.
Minun olisi tosiaan opeteltava olemaan rohkeampi. Vähän olinkin jo oppinut viime aikoina, kiitos Kuuraturkin.
Uppoutuin jälleen kirjaani ja annoin ajatusteni vaeltaa.
perjantai 20. tammikuuta 2012
Sormeni liikkuivat kännykän näppäimillä hieman liiankin nopeasti ja tottuneesti.
"Milloin sä pääset lomille?"
"Oon jo."
"Haluutko tulla käymään jossain vaiheessa?"
Hän vastasi, että haluaisi tulla hakemaan kirjansa ja tarot-korttinsa jossain vaiheessa. Kysyin, milloin. Ei vastausta.
Vartaloani särki, mutta tällä kertaa se ei johtunut sudesta. Sitä poltti, enemmän kuin koskaan ennen. Enemmän kuin silloin kun tumppasin tupakan ranteeseeni. Se tunne sai minut kiemurtelemaan sängylläni, etsien epätoivoisesti asentoa jossa olisi ollut mukavampi olla.
Olin hermostunut, jännittynyt, ja naurettavan iloinen. Jääkaapissa oli pullollinen valkoviiniä, sitä josta hänkin piti. Tahdoin silloin enemmän kuin mitään, että hän olisi tullut luokseni. Tahdoin nähdä hänen kauniit kasvonsa ja tuntea hänen sulotuoksunsa jälleen. Kohotin käteni, kuin yrittäen koskettaa hänen kalpeaa ihoaan joka siinsi mielikuvissani, kimmeltäen kuunvalossa.
Olin myös täynnä pelkoa. Täynnä pelkoa siitä että hän tosiaan vain hakisi tavaransa ja lähtisi pois niin pian kuin suinkin. Ehkä hän pelkäsi minua nyt kun olin kertonut hänelle naurettavan vahvoista tunteistani. Ehkä hän ei tuntenut samoin. Mutta mikään, tiesin, ei saisi vartaloni poltetta häviämään.
Otin pitkän kulauksen toisesta viinipullosta, ja suljin silmäni. Saatoin nähdä hänet, yhtä selkeästi kuin näin oman huoneeni kun silmäni olivat auki. Hän hymyilisi tyypillisen salaperäisesti. Tunsin hänen auransa, joka kätki sisälleen niin uskomattoman paljon salaisuuksia että sattui ajatellakin sitä. Tahdoin repiä hänen muurinsa alas, kertoa hänelle että hän voisi kertoa minulle kaiken eikä mikään muuttuisi meidän välillämme. Olinhan minäkin kertonut hänelle kaiken itsestäni. Tavallaan minua suututtikin hänen salamyhkäisyytensä, mutta tiesin etten loppujen lopuksi voinut tehdä asialle mitään. Hän paljastaisi asioita siihen tahtiin kuin itse haluaisi. Ja niin sen kuuluikin olla - en tahtonut satuttaa häntä. Olin vain tuskastuttavan kärsimätön ihminen ja halusin tietää kaiken kaikesta. Erityisesti hänestä.
Piip piip
"...Mua vähän hermostuttaa tavata sua."
Hymyilin, kenties hiukan sadistisesti, ja kirjoitin hänelle että minuakin hermostutti. Itse asiassa olin kuolla jännityksestä.
"Milloin sä pääset lomille?"
"Oon jo."
"Haluutko tulla käymään jossain vaiheessa?"
Hän vastasi, että haluaisi tulla hakemaan kirjansa ja tarot-korttinsa jossain vaiheessa. Kysyin, milloin. Ei vastausta.
Vartaloani särki, mutta tällä kertaa se ei johtunut sudesta. Sitä poltti, enemmän kuin koskaan ennen. Enemmän kuin silloin kun tumppasin tupakan ranteeseeni. Se tunne sai minut kiemurtelemaan sängylläni, etsien epätoivoisesti asentoa jossa olisi ollut mukavampi olla.
Olin hermostunut, jännittynyt, ja naurettavan iloinen. Jääkaapissa oli pullollinen valkoviiniä, sitä josta hänkin piti. Tahdoin silloin enemmän kuin mitään, että hän olisi tullut luokseni. Tahdoin nähdä hänen kauniit kasvonsa ja tuntea hänen sulotuoksunsa jälleen. Kohotin käteni, kuin yrittäen koskettaa hänen kalpeaa ihoaan joka siinsi mielikuvissani, kimmeltäen kuunvalossa.
Olin myös täynnä pelkoa. Täynnä pelkoa siitä että hän tosiaan vain hakisi tavaransa ja lähtisi pois niin pian kuin suinkin. Ehkä hän pelkäsi minua nyt kun olin kertonut hänelle naurettavan vahvoista tunteistani. Ehkä hän ei tuntenut samoin. Mutta mikään, tiesin, ei saisi vartaloni poltetta häviämään.
Otin pitkän kulauksen toisesta viinipullosta, ja suljin silmäni. Saatoin nähdä hänet, yhtä selkeästi kuin näin oman huoneeni kun silmäni olivat auki. Hän hymyilisi tyypillisen salaperäisesti. Tunsin hänen auransa, joka kätki sisälleen niin uskomattoman paljon salaisuuksia että sattui ajatellakin sitä. Tahdoin repiä hänen muurinsa alas, kertoa hänelle että hän voisi kertoa minulle kaiken eikä mikään muuttuisi meidän välillämme. Olinhan minäkin kertonut hänelle kaiken itsestäni. Tavallaan minua suututtikin hänen salamyhkäisyytensä, mutta tiesin etten loppujen lopuksi voinut tehdä asialle mitään. Hän paljastaisi asioita siihen tahtiin kuin itse haluaisi. Ja niin sen kuuluikin olla - en tahtonut satuttaa häntä. Olin vain tuskastuttavan kärsimätön ihminen ja halusin tietää kaiken kaikesta. Erityisesti hänestä.
Piip piip
"...Mua vähän hermostuttaa tavata sua."
Hymyilin, kenties hiukan sadistisesti, ja kirjoitin hänelle että minuakin hermostutti. Itse asiassa olin kuolla jännityksestä.
Pääkallotatuointi
Tunsin olevani täysin irrallani kehostani. Sivelin hajamielisesti silkkisiä arpia rinnoillani, arpia jotka oma teräni oli jättänyt jälkeensä kun tuska oli kasvanut liian suureksi. Vilkaisin valkoisella ja vaaleanpunaisella kirjailtuja käsivarsiani. Arvet tanssivat niillä, kertoen tarinaansa. Ne arvet tuntuivat olevan ainoa todiste olemassaolostani. Jokainen niistä oli omien kätteni työtä - joko pitelemäni terän, tupakan, tai omien kynsieni aikaansaannosta. Muiden jättämät haavat olivat paljon syvemmällä, piilossa ihmisten pistäviltä katseilta. Juuri sillä hetkellä tuntui kuin koko elämäni olisi ollut piilossa. Voima oli kadonnut minusta, olin väsyneempi kuin pitkään aikaan. Jaksoin hädin tuskin hengittää.
Päivä oli ollut raskas. Henkisesti raskas. Loputonta tajunnanvirtaa, ikävää ja pohdiskelua, unohtamatta Kuuraturkin epätoivoista pyristelyä vapauteen. Tunsin, kuinka se päivä päivältä kasvoi vahvemmaksi, turhautuneemmaksi, raivoisammaksi. Vihdoin ymmärsin, miksi ihmissudet yleensä miellettiin hirviöiksi. Ihmiset pelkäsivät ja ihmettelivät kaltaisiani paitsi sen takia että meistä yleensä kuuli vain kirjoissa tai elokuvissa, myös siksi että heillä oli pakkomielle kontrolliin. Kuten minullakin. Kenties erityisesti minulla, ja muilla kaltaisillani. Pelkäsin alinomaan että Susi pääsisi vapaaksi, työntäisi oman mieleni syrjään. Niin oli käynyt aiemmin - ei monesti, mutta kuitenkin. Ja se usein johti lukemattomiin mustelmiin, särkyneisiin huonekaluihin, ja hyvin hyvin hämmentyneisiin naapureihin ja ystäviin jos he sattuivat näkemään tai kuulemaan. Kontrollin menettämistä minäkin pelkäsin.
Vaikka yleensä luotinkin Kuuraturkkiin ja uskoin että tämä pelkäsi muita enemmän kuin tahtoi heitä satuttaa, nyt en voinut enää olla varma siitä.
Tiuskin jo lähes kaikelle mikä liikkui - erityisesti äidilleni - otteeni Sudesta alkoi lipsua. Sen turhautuneisuus oli minun turhautuneisuuttani, ja mielemme olivat sulamassa yhdeksi. Ei aivan niin vaarallista ja omituista kuin se kun Kuuraturkki kontrolloi minua täysin, mutta epämukavaa joka tapauksessa.
Tunsin valtavaa tarvetta purkaa aggressiotani ja patoutumiani johonkin - meidän patoutumiamme. Hakkasin nyrkilläni seinää, tyynyä, lähes mitä tahansa mihin yletyin. Kirjoitin tuntemuksistani enemmän ja avoimemmin kuin koskaan. Sanoin suoraan mitä ajattelin - toisin kuin minä, Kuuraturkilla oli tapana ilmaista tunteensa ja tarpeensa suoraan.
Ja juuri nyt se janosi jotakuta joka oli aivan liian kaukana. Kuuraturkki turhautui entisestään ja tunsin että saattaisin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ei ollut mitään mikä olisi helpottanut oloani, tilanne oli yksinkertaisesti mahdoton. En voinut vain juosta sairaalaan keskellä yötä ja suudella, purra ja panna erästä tiettyä vampyyrityttöä mustelmille vaikka olisin kuinka halunnut. Huonekalujen hajottaminen ja seinän hakkaaminen ei auttanut. Mikään ei auttanut.
Ahdistus ja kipu sisälläni oli jälleen paisunut tapansa mukaan lähes surkuhupaisiin mittoihin. Olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni olla Hänen lähellään.
Huokaisin alistuneesti. Jokaista lihastani särki, tunteeni olivat yhtä hullunmyllyä enkä voinut tehdä asialle yhtään mitään. Saatoin vain istua typeränä paikallani kuin tatti, tuijottaa tietokoneen näyttöä ja kirjoittaa sanoja jotka eivät kuitenkaan kiinnostaisi ketään. Kenties kipu herättäisi minut tästä tuskaisesta horroksesta, kenties seksi, tai parhaimmassa tapauksessa ne kaksi yhdistettynä.
Mutta se, jonka oikeasti halusin minua satuttavan ja jonka halusin panevan minut kuuhun ja takaisin, oli monen kilometrin päässä, ja kaiken lisäksi paikassa jossa asiat kuten veri ja seksi olivat ankarasti kiellettyjen asioiden listalla.
Katsoin jälleen arpiani.
Sitten oikeassa isovarpaassani olevaa susirumaa pääkallotatuointia. Se oli Hänen tekemänsä. Hän oli merkinnyt minut omakseen. Hymyilin, ja yllätyksekseni jopa pieni naurahdus pääsi karkaamaan kurkustani.
Ehkä en ollutkaan niin kaukana hänestä kuin luulin.
Tosiaan.
Saatoin vain katsoa sitä tatuointia, ja muistella sitä suloista kipua jonka tatuointineula oli monta kuukautta sitten iholleni kirjoittanut. Sen rauhoittavaa surinaa, ja Hänen hivenen sadistista mutta suloista nauruaan. Hänen lämpimiä käsiään ihollani, sitä yksinkertaista kosketusta kun hän veti ihoani kireämmälle saattaakseen paremmin piirtää siihen merkkinsä.
Ehkä tämä ajatus antaisi minun nukahtaa.
Päivä oli ollut raskas. Henkisesti raskas. Loputonta tajunnanvirtaa, ikävää ja pohdiskelua, unohtamatta Kuuraturkin epätoivoista pyristelyä vapauteen. Tunsin, kuinka se päivä päivältä kasvoi vahvemmaksi, turhautuneemmaksi, raivoisammaksi. Vihdoin ymmärsin, miksi ihmissudet yleensä miellettiin hirviöiksi. Ihmiset pelkäsivät ja ihmettelivät kaltaisiani paitsi sen takia että meistä yleensä kuuli vain kirjoissa tai elokuvissa, myös siksi että heillä oli pakkomielle kontrolliin. Kuten minullakin. Kenties erityisesti minulla, ja muilla kaltaisillani. Pelkäsin alinomaan että Susi pääsisi vapaaksi, työntäisi oman mieleni syrjään. Niin oli käynyt aiemmin - ei monesti, mutta kuitenkin. Ja se usein johti lukemattomiin mustelmiin, särkyneisiin huonekaluihin, ja hyvin hyvin hämmentyneisiin naapureihin ja ystäviin jos he sattuivat näkemään tai kuulemaan. Kontrollin menettämistä minäkin pelkäsin.
Vaikka yleensä luotinkin Kuuraturkkiin ja uskoin että tämä pelkäsi muita enemmän kuin tahtoi heitä satuttaa, nyt en voinut enää olla varma siitä.
Tiuskin jo lähes kaikelle mikä liikkui - erityisesti äidilleni - otteeni Sudesta alkoi lipsua. Sen turhautuneisuus oli minun turhautuneisuuttani, ja mielemme olivat sulamassa yhdeksi. Ei aivan niin vaarallista ja omituista kuin se kun Kuuraturkki kontrolloi minua täysin, mutta epämukavaa joka tapauksessa.
Tunsin valtavaa tarvetta purkaa aggressiotani ja patoutumiani johonkin - meidän patoutumiamme. Hakkasin nyrkilläni seinää, tyynyä, lähes mitä tahansa mihin yletyin. Kirjoitin tuntemuksistani enemmän ja avoimemmin kuin koskaan. Sanoin suoraan mitä ajattelin - toisin kuin minä, Kuuraturkilla oli tapana ilmaista tunteensa ja tarpeensa suoraan.
Ja juuri nyt se janosi jotakuta joka oli aivan liian kaukana. Kuuraturkki turhautui entisestään ja tunsin että saattaisin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ei ollut mitään mikä olisi helpottanut oloani, tilanne oli yksinkertaisesti mahdoton. En voinut vain juosta sairaalaan keskellä yötä ja suudella, purra ja panna erästä tiettyä vampyyrityttöä mustelmille vaikka olisin kuinka halunnut. Huonekalujen hajottaminen ja seinän hakkaaminen ei auttanut. Mikään ei auttanut.
Ahdistus ja kipu sisälläni oli jälleen paisunut tapansa mukaan lähes surkuhupaisiin mittoihin. Olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni olla Hänen lähellään.
Huokaisin alistuneesti. Jokaista lihastani särki, tunteeni olivat yhtä hullunmyllyä enkä voinut tehdä asialle yhtään mitään. Saatoin vain istua typeränä paikallani kuin tatti, tuijottaa tietokoneen näyttöä ja kirjoittaa sanoja jotka eivät kuitenkaan kiinnostaisi ketään. Kenties kipu herättäisi minut tästä tuskaisesta horroksesta, kenties seksi, tai parhaimmassa tapauksessa ne kaksi yhdistettynä.
Mutta se, jonka oikeasti halusin minua satuttavan ja jonka halusin panevan minut kuuhun ja takaisin, oli monen kilometrin päässä, ja kaiken lisäksi paikassa jossa asiat kuten veri ja seksi olivat ankarasti kiellettyjen asioiden listalla.
Katsoin jälleen arpiani.
Sitten oikeassa isovarpaassani olevaa susirumaa pääkallotatuointia. Se oli Hänen tekemänsä. Hän oli merkinnyt minut omakseen. Hymyilin, ja yllätyksekseni jopa pieni naurahdus pääsi karkaamaan kurkustani.
Ehkä en ollutkaan niin kaukana hänestä kuin luulin.
Tosiaan.
Saatoin vain katsoa sitä tatuointia, ja muistella sitä suloista kipua jonka tatuointineula oli monta kuukautta sitten iholleni kirjoittanut. Sen rauhoittavaa surinaa, ja Hänen hivenen sadistista mutta suloista nauruaan. Hänen lämpimiä käsiään ihollani, sitä yksinkertaista kosketusta kun hän veti ihoani kireämmälle saattaakseen paremmin piirtää siihen merkkinsä.
Ehkä tämä ajatus antaisi minun nukahtaa.
Oh, so true.
"It hurts," Remus stated, as if he was talking to himself. "It always does. It hurts so much it tears you apart. The pain is always there. It becomes a part of you, part of your body, part of your existence. It's in your very skin, in the marrow of your bones, it flows through your veins with your blood. There's no escaping it, ever."
Ajatukset
Istuin sängylläni uppoutuneena ajatuksiini.
Olisi oikeastaan todella helpottavaa jos täysikuulla tosiaan tapahtuisi fyysinen muodonmuutos. Kenties se rauhoittaisi Kuuraturkkia hieman. Muiden on hyvin vaikeaa käsittää miltä tuntuu olla koko ajan vääränlaisessa ruumiissa - kokonaan väärän lajin ruumiissa.
Suljin silmäni.
Kuulin luideni rusahtelevan kuvottavasti, ja tunsin kivun aallon toisensa jälkeen ryöppyävän ylitseni. Lihakseni nykivät ja vääntelehtivät hallitsemattomasti, kun kehoni järjesteli itsensä kokonaan uudelleen. Kuu kutsui sutta luokseen, ja tämä susi oli valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen ulos kahleistaan. Matala murina nousi jostain syvältä sisimmästäni, kuin pyyntö ja vastaus yhdessä yksinkertaisessa äänessä. Pyyntö päästä ulos, ja ilmoitus siitä että susi tosiaan aikoi tehdä sen. Ihoani kihelmöi, tunsin paksun, harmaanvalkean turkin puskevan kalpean ihoni läpi. Selkärankani rusahti uudelleen ja silmissäni pimeni. Huusin omasta kivustani sekä suden riemusta.
Vapaus. Vihdoinkin.
Ravistelin itseni hereille ajatuksistani ja siemaisin jäähtynyttä kahviani. Peili vierelläni näytti tummat varjot silmieni alla. Hiukseni olivat kasvaneet viime aikoina uskomatonta vauhtia, ja ne vaikuttivat paljon paksummilta ja terveemmiltä. Silmissäni oli kiilto jota en ollut huomannut niissä aiemmin. Oliko tämä muutos Kuuraturkin aikuistumisen aikaansaannosta? En tiennyt varmasti, mutta en keksinyt sille muutakaan selitystä.
Hymyilin hieman väsyneesti, kuten tein silloin kun olin yksin. Muiden seurassa hymyni oli enemmän tai vähemmän pakotettu ja paljasti aivan liikaa hampaita. Jouduin piilottamaan niin suuren osan todellisesta minästäni. Paitsi muutamien harvojen ja valittujen ihmisten kohdalla. Ja Hänen. Sydämeni hypähti ajatellessani tyttöä, ja tunsin Kuuraturkinkin olemuksen värähtävän. En malttanut odottaa että näkisin hänet uudelleen. En malttanut odottaa että hän pääsisi ulos siitä paikasta. En malttanut odottaa, että saisimme olla vapaita yhdessä.
Omassa, suloisessa maailmassamme. Mikäli nyt sitä maailmaa saattoi suloiseksi sanoa, se kun sisälsi enemmän verta, lihaa ja tunteiden hirmumyrskyjä enemmän kuin mikään muu maailma. Mutta se oli minulle oikea paikka. Tunsin olevani onnellinen. Ajatukset Hänestä ja Kuuraturkin teini-iän naurettava innokkuus saivat minut tuntemaan itseni jälleen eläväksi.
Olkoonkin että kävin murrosikää uudelleen läpi, olkoonkin että se sisälsi enemmän kramppeja ja mielen sekavuutta kuin laki sallii. Olin silti onnellinen. Oikeasti onnellinen.
Olisi oikeastaan todella helpottavaa jos täysikuulla tosiaan tapahtuisi fyysinen muodonmuutos. Kenties se rauhoittaisi Kuuraturkkia hieman. Muiden on hyvin vaikeaa käsittää miltä tuntuu olla koko ajan vääränlaisessa ruumiissa - kokonaan väärän lajin ruumiissa.
Suljin silmäni.
Kuulin luideni rusahtelevan kuvottavasti, ja tunsin kivun aallon toisensa jälkeen ryöppyävän ylitseni. Lihakseni nykivät ja vääntelehtivät hallitsemattomasti, kun kehoni järjesteli itsensä kokonaan uudelleen. Kuu kutsui sutta luokseen, ja tämä susi oli valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen ulos kahleistaan. Matala murina nousi jostain syvältä sisimmästäni, kuin pyyntö ja vastaus yhdessä yksinkertaisessa äänessä. Pyyntö päästä ulos, ja ilmoitus siitä että susi tosiaan aikoi tehdä sen. Ihoani kihelmöi, tunsin paksun, harmaanvalkean turkin puskevan kalpean ihoni läpi. Selkärankani rusahti uudelleen ja silmissäni pimeni. Huusin omasta kivustani sekä suden riemusta.
Vapaus. Vihdoinkin.
Ravistelin itseni hereille ajatuksistani ja siemaisin jäähtynyttä kahviani. Peili vierelläni näytti tummat varjot silmieni alla. Hiukseni olivat kasvaneet viime aikoina uskomatonta vauhtia, ja ne vaikuttivat paljon paksummilta ja terveemmiltä. Silmissäni oli kiilto jota en ollut huomannut niissä aiemmin. Oliko tämä muutos Kuuraturkin aikuistumisen aikaansaannosta? En tiennyt varmasti, mutta en keksinyt sille muutakaan selitystä.
Hymyilin hieman väsyneesti, kuten tein silloin kun olin yksin. Muiden seurassa hymyni oli enemmän tai vähemmän pakotettu ja paljasti aivan liikaa hampaita. Jouduin piilottamaan niin suuren osan todellisesta minästäni. Paitsi muutamien harvojen ja valittujen ihmisten kohdalla. Ja Hänen. Sydämeni hypähti ajatellessani tyttöä, ja tunsin Kuuraturkinkin olemuksen värähtävän. En malttanut odottaa että näkisin hänet uudelleen. En malttanut odottaa että hän pääsisi ulos siitä paikasta. En malttanut odottaa, että saisimme olla vapaita yhdessä.
Omassa, suloisessa maailmassamme. Mikäli nyt sitä maailmaa saattoi suloiseksi sanoa, se kun sisälsi enemmän verta, lihaa ja tunteiden hirmumyrskyjä enemmän kuin mikään muu maailma. Mutta se oli minulle oikea paikka. Tunsin olevani onnellinen. Ajatukset Hänestä ja Kuuraturkin teini-iän naurettava innokkuus saivat minut tuntemaan itseni jälleen eläväksi.
Olkoonkin että kävin murrosikää uudelleen läpi, olkoonkin että se sisälsi enemmän kramppeja ja mielen sekavuutta kuin laki sallii. Olin silti onnellinen. Oikeasti onnellinen.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Turhautuminen
Tuhahdin raivoissani heti kun ulko-ovi kolahti äitini takana kun tämä lähti töihin - tai lääkäriin, sama se minulle.
Miten hän saattoi olettaa tuntevansa minut? Miten ihmeessä hän piti yllä sitä pientä turvallista kuplaansa, maailmaa jossa hänen tyttärensä ei ollut ihmissusi? Tiesin, että niin kauan kuin hän ei todella tuntisi suttani ja minua, hän ei koskaan kohtelisi minua vertaisenaan. Liikaa ennakkoluuloja, liikaa häpeää, liikaa ties mitä epämääräisiä tunteita.
Hupparini haisi tupakalle. Se tuoksu rauhoitti hieman.
Jos häntä ei kiinnosta oppia tuntemaan suttani, häntä ei todella kiinnosta oppia tuntemaan minua. Kuuraturkki on hänelle kuin ilmaa. Mikä tarkoitti sitä että minä olin hänelle kuin ilmaa. Tai siltä minusta tuntui.
Sillä hetkellä olin enemmän yksin kuin koskaan aiemmin.
Naurahdin katkerasti, jälleen kerran. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten paljon se pieni hetki lauman kanssa, kaltaisteni seura, merkitsi minulle. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Kuuraturkki oli hiljalleen kasvamassa aikuiseksi, työntäen ajatukset kiloista, kaloreista, viinasta, viiltelystä ja lähes kaikesta muustakin syrjään - jättäen tilalle vain sen yhden ihmisen jonka läheisyyttä niin epätoivoisesti janosin. Äidilläni ei ollut mitään tietoa siitä, miten vahvoja tunteeni oikeasti saattoivatkin olla, hän ei tiennyt kivuistani, ja siitä raastavasta vapaudenkaipuusta. Hän ei tiennyt maailmastani todellisuudessa mitään.
Miten hän saattoi olettaa tuntevansa minut? Miten ihmeessä hän piti yllä sitä pientä turvallista kuplaansa, maailmaa jossa hänen tyttärensä ei ollut ihmissusi? Tiesin, että niin kauan kuin hän ei todella tuntisi suttani ja minua, hän ei koskaan kohtelisi minua vertaisenaan. Liikaa ennakkoluuloja, liikaa häpeää, liikaa ties mitä epämääräisiä tunteita.
Hupparini haisi tupakalle. Se tuoksu rauhoitti hieman.
Jos häntä ei kiinnosta oppia tuntemaan suttani, häntä ei todella kiinnosta oppia tuntemaan minua. Kuuraturkki on hänelle kuin ilmaa. Mikä tarkoitti sitä että minä olin hänelle kuin ilmaa. Tai siltä minusta tuntui.
Sillä hetkellä olin enemmän yksin kuin koskaan aiemmin.
Naurahdin katkerasti, jälleen kerran. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten paljon se pieni hetki lauman kanssa, kaltaisteni seura, merkitsi minulle. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Kuuraturkki oli hiljalleen kasvamassa aikuiseksi, työntäen ajatukset kiloista, kaloreista, viinasta, viiltelystä ja lähes kaikesta muustakin syrjään - jättäen tilalle vain sen yhden ihmisen jonka läheisyyttä niin epätoivoisesti janosin. Äidilläni ei ollut mitään tietoa siitä, miten vahvoja tunteeni oikeasti saattoivatkin olla, hän ei tiennyt kivuistani, ja siitä raastavasta vapaudenkaipuusta. Hän ei tiennyt maailmastani todellisuudessa mitään.
The imprinting
En koskaan ollut tuntenut mitään vastaavaa kuin muutamina viime päivinä. Ajatukseni tuntuivat jumiutuneen vain yhdelle radalle, erääseen henkilöön. Hänen tuoksuunsa, josta oli tulossa osa minun tuoksuani, järjettömään haluuni suojella tätä ja vain silkkaan puhtaaseen eläimelliseen himoon tätä kohtaan.
Kaipuu, yksinäisyys, kivuliaan voimakas rakkaus ja himo pyörteilivät sisälläni, saaden minut voimaan pahoin.
Äitini istui tietokoneen ääressä samassa huoneessa kuin minä, ja yritin pitää tunteeni padottuina sisälläni.
Kirjoitin Hänelle.
Tyttö oli tiennyt "Pienestä pörröisestä ongelmastani" jo pitkään, mutta nyt kerroin hänelle muutoksista joita tunsin ja tiesin että oli tulossa, ja niistä joita jo olin käynyt läpi. Kasvaneista hiuksistani, muuttuneista silmistäni, ja ominaistuoksustani jossa oli jotain uutta. Kerroin hänelle siitä miten vaikeaa minun oli hallita tunteitani häntä kohtaan, ja siitäkin miten hän oli ainoa jonka Suteni oli hyväksynyt täysin. Johon se oli iskenyt silmänsä. Ja siitä, että tiesin, että kun Susi oli löytänyt etsimänsä, takaisin ei olisi kääntymistä.
Haaveissani siinsi arkinen mutta kaunis elämä tuon vampyyritytön kanssa, mutta sydämeeni oli juurtunut myös suunnaton hylkäämisen pelko. Nyt se oli enemmän aiheellista kuin koskaan aikaisemmin. Tiesin, että tulisin mitä todennäköisemmin hulluksi jos en saisi tyttöä omakseni, ja jos en saisi omistaa koko elämääni hänelle.
Purin huultani että en olisi itkenyt. Äiti olisi epäillyt jotain.
Samaa teen nytkin.
Äiti istuu edelleen vieressäni, pelaamassa farmvillea, kun hänen ihmissusityttärensä käy läpi elämänsä kenties kriittisintä vaihetta. Mutta en voisi kertoa hänelle. Hän ei ymmärtäisi.
Kaipuu, yksinäisyys, kivuliaan voimakas rakkaus ja himo pyörteilivät sisälläni, saaden minut voimaan pahoin.
Äitini istui tietokoneen ääressä samassa huoneessa kuin minä, ja yritin pitää tunteeni padottuina sisälläni.
Kirjoitin Hänelle.
Tyttö oli tiennyt "Pienestä pörröisestä ongelmastani" jo pitkään, mutta nyt kerroin hänelle muutoksista joita tunsin ja tiesin että oli tulossa, ja niistä joita jo olin käynyt läpi. Kasvaneista hiuksistani, muuttuneista silmistäni, ja ominaistuoksustani jossa oli jotain uutta. Kerroin hänelle siitä miten vaikeaa minun oli hallita tunteitani häntä kohtaan, ja siitäkin miten hän oli ainoa jonka Suteni oli hyväksynyt täysin. Johon se oli iskenyt silmänsä. Ja siitä, että tiesin, että kun Susi oli löytänyt etsimänsä, takaisin ei olisi kääntymistä.
Haaveissani siinsi arkinen mutta kaunis elämä tuon vampyyritytön kanssa, mutta sydämeeni oli juurtunut myös suunnaton hylkäämisen pelko. Nyt se oli enemmän aiheellista kuin koskaan aikaisemmin. Tiesin, että tulisin mitä todennäköisemmin hulluksi jos en saisi tyttöä omakseni, ja jos en saisi omistaa koko elämääni hänelle.
Purin huultani että en olisi itkenyt. Äiti olisi epäillyt jotain.
Samaa teen nytkin.
Äiti istuu edelleen vieressäni, pelaamassa farmvillea, kun hänen ihmissusityttärensä käy läpi elämänsä kenties kriittisintä vaihetta. Mutta en voisi kertoa hänelle. Hän ei ymmärtäisi.
...
Verta, lihaa, seksiä, vapautta.
Tahdon juosta kunnes jalkani eivät enää kanna, ulvoa kunnes kurkustani ei lähde enää pihaustakaan, haistaa, maistaa ja tuntea jokaisen asian tässä maailmassa.
Uteliaisuus, himo ja kaipuu.
Elämäni.
Tahdon juosta kunnes jalkani eivät enää kanna, ulvoa kunnes kurkustani ei lähde enää pihaustakaan, haistaa, maistaa ja tuntea jokaisen asian tässä maailmassa.
Uteliaisuus, himo ja kaipuu.
Elämäni.
Herääminen
Muistan sen kuin eilisen. Sen lämpimän ja sateisen alkukesän, juuri ennen kolmattatoista syntymäpäivääni. Silloin kaikki alkoi. Ensin luulin että olin lukenut liikaa fantasiakirjallisuutta, mutta nyt, elettyäni kaiken tämän kanssa seitsemän vuotta, tiedän ettei asia ole niin.
Aloin nähdä toistuvia unia kuusta ja metsistä. Tunsin aina villin riemun rinnassani, vapauden. Saatoin haistaa yöilman ja tuntea tuulen kasvoillani ja pehmeän sammaleen tassujeni alla. Kyllä, tassujeni. Noissa unissa olin susi. Aina herättyäni tunsin suunnatonta kaipausta unimaailmaani, siihen kehoon, loputtomiin tuoksuihin ja nuoren suden uteliaisuuteen ja innokkuuteen. Tunsin, että siinä maailmassa oli osa minua, ja että osa sitä maailmaa oli myös omassa elämässäni. En ensin tiennyt mitä, mutta pikkuhiljaa susi alkoi tulla osaksi arkipäivääni.
Muistan, miten hämmästelin päivä päivältä tarkentuvia aistejani, kasvukipuja ja loputtomia kramppeja. Muistan, miten luonnottomalta joskus tuntui kävellä kahdella jalalla - tuntuu edelleen. Mutta erityistä lämpöä mieleeni tuo muisto ensimmäisestä täysikuustani, vaikka se ei monien korviin kovin järisyttävältä kokemukselta varmasti kuulostakaan.
Olin ollut levoton koko päivän ja ruumistani oli kolottanut ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin tavallisesti, mikä oli paljon. Tunsin että jokin oli muuttumassa, olin hämilläni ja peloissani. Susi oli asettumassa sisimpääni. Illan tullen neljän seinän sisässä paikallaan oleminen alkoi tuntua hetki hetkeltä tuskallisemmalta, sekä fyysisesti että henkisesti. Tunsin kummallista tarvetta päästä ulos raittiiseen ilmaan. Minusta tuntui etten kuulunut siihen taloon. Asuin silloin vanhempieni luona, ja he olivat vielä naimisissa. Minulla oli perhe ja kaikki oli enemmän tai vähemmän hyvin. Muistan miten vanhempani ihmettelivät kun lähdin ulos kävelylle, sillä en yleensä viettänyt paljoakaan aikaa ulkona. Kävelin hetken, sitten pysähdyin. Keskelle omakotitalolähiön hiljaista katua. Koira haukkui jossain kaukana. Katsoin taivaalle. Pyöreä täysikuu katsoi minua takaisin, kuin haastavasti. Se sai minut sekä kovin innostuneeksi että huonovointiseksi. Maanisen ilon ja paniikin sekamelska tulvi mieleeni, ja kiihdytin askeliani. Kävely kiihtyi pikkuhiljaa juoksuksi. Jalkojani särki, selkäni huusi armosta, olin vähällä kiljua kivusta. Mutta jatkoin silti juoksemista, nyt minulla oli määränpää. Tiesin, missä olin unissani ollut.
Aivan siinä lähellä oli pieni metsikkö. Havupuut ja lehtipuut kasvoivat sopusoinnussa keskenään suuren, sammaleen ja turpeen peittämän kallion ympärillä. Haistoin pihkan ja märän sammaleen, haistoin koivujen lehdet ja jokaisen mullan murusen. Jalkani eivät enää kantaneet, lyyhistyin polvilleni kalliolle.
Heitin pääni taaksepäin, ja omaksikin yllätyksekseni jostain syvältä sisältäni pääsi huuto jollaista en koskaan ennen ollut ilmoille päästänyt. Minä tosiaan ulvoin.
Sinä yönä tunsin tulleeni kotiin.
Palasin kotiin vähintäänkin sekavana ja aivan liian myöhään, kun sadepilvet olivat peittäneet kuun näkyvistä. Tunsin aukon sydämessäni täyttyneen jollain... innokkaalla, pienellä ja pörröisellä. Se oli minä, minä olin se, mutta olimme kuitenkin erillämme. Kuin kolikon kaksi puolta.
Ja edelleen, tuo sama susi asuu minussa, ja sittemmin hän on saanut myös nimen - Kuuraturkki.
Aloin nähdä toistuvia unia kuusta ja metsistä. Tunsin aina villin riemun rinnassani, vapauden. Saatoin haistaa yöilman ja tuntea tuulen kasvoillani ja pehmeän sammaleen tassujeni alla. Kyllä, tassujeni. Noissa unissa olin susi. Aina herättyäni tunsin suunnatonta kaipausta unimaailmaani, siihen kehoon, loputtomiin tuoksuihin ja nuoren suden uteliaisuuteen ja innokkuuteen. Tunsin, että siinä maailmassa oli osa minua, ja että osa sitä maailmaa oli myös omassa elämässäni. En ensin tiennyt mitä, mutta pikkuhiljaa susi alkoi tulla osaksi arkipäivääni.
Muistan, miten hämmästelin päivä päivältä tarkentuvia aistejani, kasvukipuja ja loputtomia kramppeja. Muistan, miten luonnottomalta joskus tuntui kävellä kahdella jalalla - tuntuu edelleen. Mutta erityistä lämpöä mieleeni tuo muisto ensimmäisestä täysikuustani, vaikka se ei monien korviin kovin järisyttävältä kokemukselta varmasti kuulostakaan.
Olin ollut levoton koko päivän ja ruumistani oli kolottanut ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin tavallisesti, mikä oli paljon. Tunsin että jokin oli muuttumassa, olin hämilläni ja peloissani. Susi oli asettumassa sisimpääni. Illan tullen neljän seinän sisässä paikallaan oleminen alkoi tuntua hetki hetkeltä tuskallisemmalta, sekä fyysisesti että henkisesti. Tunsin kummallista tarvetta päästä ulos raittiiseen ilmaan. Minusta tuntui etten kuulunut siihen taloon. Asuin silloin vanhempieni luona, ja he olivat vielä naimisissa. Minulla oli perhe ja kaikki oli enemmän tai vähemmän hyvin. Muistan miten vanhempani ihmettelivät kun lähdin ulos kävelylle, sillä en yleensä viettänyt paljoakaan aikaa ulkona. Kävelin hetken, sitten pysähdyin. Keskelle omakotitalolähiön hiljaista katua. Koira haukkui jossain kaukana. Katsoin taivaalle. Pyöreä täysikuu katsoi minua takaisin, kuin haastavasti. Se sai minut sekä kovin innostuneeksi että huonovointiseksi. Maanisen ilon ja paniikin sekamelska tulvi mieleeni, ja kiihdytin askeliani. Kävely kiihtyi pikkuhiljaa juoksuksi. Jalkojani särki, selkäni huusi armosta, olin vähällä kiljua kivusta. Mutta jatkoin silti juoksemista, nyt minulla oli määränpää. Tiesin, missä olin unissani ollut.
Aivan siinä lähellä oli pieni metsikkö. Havupuut ja lehtipuut kasvoivat sopusoinnussa keskenään suuren, sammaleen ja turpeen peittämän kallion ympärillä. Haistoin pihkan ja märän sammaleen, haistoin koivujen lehdet ja jokaisen mullan murusen. Jalkani eivät enää kantaneet, lyyhistyin polvilleni kalliolle.
Heitin pääni taaksepäin, ja omaksikin yllätyksekseni jostain syvältä sisältäni pääsi huuto jollaista en koskaan ennen ollut ilmoille päästänyt. Minä tosiaan ulvoin.
Sinä yönä tunsin tulleeni kotiin.
Palasin kotiin vähintäänkin sekavana ja aivan liian myöhään, kun sadepilvet olivat peittäneet kuun näkyvistä. Tunsin aukon sydämessäni täyttyneen jollain... innokkaalla, pienellä ja pörröisellä. Se oli minä, minä olin se, mutta olimme kuitenkin erillämme. Kuin kolikon kaksi puolta.
Ja edelleen, tuo sama susi asuu minussa, ja sittemmin hän on saanut myös nimen - Kuuraturkki.
Puolikuu
Kasvavan puolikuun kalpea valo paistoi sisään suuresta ikkunasta, valaisten hieman muuten täysin pimeää asuntoa. Keskellä makuuhuonetta, upottavan pehmeällä sängyllä istui riutunein hahmo miesmuistiin. Ei niinkään fyysisesti riutunut, mutta henkisesti kylläkin.
Nuori ihmissusi puri huultaan ettei olisi huutanut tuskaansa koko maailman kuultaville. Hänen hengityksensä oli kiivasta, hän tärisi kauttaaltaan eikä osannut hallita ajatuksiaan. Kaikki tuntui sekavalta ja epätodelliselta, paitsi tämän rintaa raastava suunnaton tuska nimeltä yksinäisyys.
Ei enää laumaa, kumppania eikä edes ehjää perhettä. Ja hän tunsi olevansa syypää kaikkeen, kuten tavallista. Kipu levisi hiljalleen hänen rintakehästään koko ruumiiseen ja oli tosiaan vähällä ettei hän kironnut itse Kuuta alimpaan helvettiin. Siitä tämä johtui. Sudesta. Kasvavasta kuusta. Ja mitä puhtaimmasta yksinäisyydestä.
Hän tiesi että hänen aikansa oli käymässä vähiin. Hänenkaltaisensa saattoi elää vain tietyn aikaa täysin yksin, ilman ketään johon sitoutua täysin. Tämä nuori tapaus oli juuri tehnyt elämänsä virheen ja päästänyt jälleen sydämensä valitun menemään. Aivan kuin se sydän ei olisi ollut tarpeeksi ruhjottu ja rikki revitty jo ennestään. Hän nauroi katkerasti itselleen ja omalle typeryydelleen, tiedostaen itsekin kuinka mielipuoliselta kuulosti. Hänen äänensä oli muuttunut matalaksi ja käheäksi, ja nauru ei juurikaan kuulostanut naurulta. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hykerrellen edelleen, suolaiset kyyneleet arpisille poskille tulvien.
Hän tiesi ettei hän kestäisi enää kauaa. Hän tiesi ettei voisi pitää sutta kurissa jos hänellä ei olisi kiintopistettä elämässään. Hän tiesi, että vain yksi ihminen - tai oikeastaan vampyyri - saattoi täyttää sen ammottavan aukon hänen sisimmässään. Hän kaipasi kaikkea tässä, erityisesti tämän pehmeää ja kodikasta tuoksua. Hänen naurunsa muuttui hiljalleen ulvovaksi itkuksi, ja viimeisetkin itsekurin ja järjen rippeet tuntuivat olevan tiessään. Oli jäljellä vain tunteiden myrskyävä valtameri ja valtava kaipuu. Hän kaipasi kosketusta, rakkautta, läheisyyttä, tasapainoa... Ja senkin hän tiesi, ettei hän ikinä kykenisi enää olemaan tasapainoinen jos hän jäisi yksin. Totta puhuen hän ei ollut edes varma paljonko elinaikaa hänellä olisi jäljellä ennen kuin hänen ja hänen sutensa jakama kaipuu musertaisi hänen psyykkeensä lopullisesti ja hän päättäisi oman elämänsä tavalla tai toisella. Se tuntui olevan edessä väistämättäkin, jos asiat eivät pian muuttuisi.
Nuori ihmissusi puri huultaan ettei olisi huutanut tuskaansa koko maailman kuultaville. Hänen hengityksensä oli kiivasta, hän tärisi kauttaaltaan eikä osannut hallita ajatuksiaan. Kaikki tuntui sekavalta ja epätodelliselta, paitsi tämän rintaa raastava suunnaton tuska nimeltä yksinäisyys.
Ei enää laumaa, kumppania eikä edes ehjää perhettä. Ja hän tunsi olevansa syypää kaikkeen, kuten tavallista. Kipu levisi hiljalleen hänen rintakehästään koko ruumiiseen ja oli tosiaan vähällä ettei hän kironnut itse Kuuta alimpaan helvettiin. Siitä tämä johtui. Sudesta. Kasvavasta kuusta. Ja mitä puhtaimmasta yksinäisyydestä.
Hän tiesi että hänen aikansa oli käymässä vähiin. Hänenkaltaisensa saattoi elää vain tietyn aikaa täysin yksin, ilman ketään johon sitoutua täysin. Tämä nuori tapaus oli juuri tehnyt elämänsä virheen ja päästänyt jälleen sydämensä valitun menemään. Aivan kuin se sydän ei olisi ollut tarpeeksi ruhjottu ja rikki revitty jo ennestään. Hän nauroi katkerasti itselleen ja omalle typeryydelleen, tiedostaen itsekin kuinka mielipuoliselta kuulosti. Hänen äänensä oli muuttunut matalaksi ja käheäksi, ja nauru ei juurikaan kuulostanut naurulta. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hykerrellen edelleen, suolaiset kyyneleet arpisille poskille tulvien.
Hän tiesi ettei hän kestäisi enää kauaa. Hän tiesi ettei voisi pitää sutta kurissa jos hänellä ei olisi kiintopistettä elämässään. Hän tiesi, että vain yksi ihminen - tai oikeastaan vampyyri - saattoi täyttää sen ammottavan aukon hänen sisimmässään. Hän kaipasi kaikkea tässä, erityisesti tämän pehmeää ja kodikasta tuoksua. Hänen naurunsa muuttui hiljalleen ulvovaksi itkuksi, ja viimeisetkin itsekurin ja järjen rippeet tuntuivat olevan tiessään. Oli jäljellä vain tunteiden myrskyävä valtameri ja valtava kaipuu. Hän kaipasi kosketusta, rakkautta, läheisyyttä, tasapainoa... Ja senkin hän tiesi, ettei hän ikinä kykenisi enää olemaan tasapainoinen jos hän jäisi yksin. Totta puhuen hän ei ollut edes varma paljonko elinaikaa hänellä olisi jäljellä ennen kuin hänen ja hänen sutensa jakama kaipuu musertaisi hänen psyykkeensä lopullisesti ja hän päättäisi oman elämänsä tavalla tai toisella. Se tuntui olevan edessä väistämättäkin, jos asiat eivät pian muuttuisi.
Viiltävä kipu raastoi koko ruumistani, ja jaksoin kohottautua sängystä juuri sen verran että saatoin oksentaa sen laidan yli. Syljin vatsahappojen kitkerää makua suustani, ja vesi nousi silmiini. Näin ei ollut koskaan mukava herätä, mutta ikävä kyllä tämä toistui aina vähintäänkin täysikuun aikana.
Pääni sisältöä olisi sillä hetkellä voinut verrata lähinnä hyvin klimppiseen pirtelöön jossa oli niin paljon ainesosia ettei sen mausta juurikaan saanut selvää. Ajatukset surisivat päässäni, ja tunteet myllersivät jopa pahemmin kuin yleensä. Tunsin suden heräävän sisälläni, kuin kokeillen kahleita jotka olin sille asettanut. Tunsin sen epätoivon ja vimmaisen halun päästä ulos, ulos tästä kurjasta ihmiskehosta ja kaltaistensa joukkoon. Sen tunteet olivat minun tunteitani.
Purin huultani että en olisi älähtänyt kivusta kun nousin istumaan. Maistoin veren suussani ja se oli vähällä saada suden riistäytymään lopullisesti kahleistaan. Rautainen ja lämmin, pehmeä maku. Ja sen suloinen tuoksu.
...Sekoittuneena kitkerän oksennuksen hajuun lattialla, ja keittiön tiskivuoren löyhkään. Palautin itseni takaisin maan pinnalle niin hyvin kuin suinkin siihen aikaan kuusta kykenin ja kävelin hieman horjuen keittiöön, keittämään kahvia kuten joka aamu.
Vaikka suoranaista fyysistä muodonmuutosta ei koskaan tapahtunut, se ei tarkoittanut sitä etteikö fyysisiä oireita olisi ollut lainkaan. Lonkkiani ja selkääni särki, ja tuntui uskomattoman vaikealta kävellä kahdella jalalla. Se tuntui luonnottomalta.
Kaadoin kuumaa vettä murukahvin sekaan ja lisäsin siihen noin kilon sokeria ja loput maidosta. Otin hörpyn, olin vähällä oksentaa, ja kaadoin loput kahvista viemäristä alas. Ei, ei, ei. Ei kahvia tänään. Ei mitään niin makeaa ja keinotekoista. Kaipasin lihaa, kaipasin verta, kehoni ja mieleni suorastaan huusivat sitä. Mutta enemmän kuin mitään, juuri sillä hetkellä kaipasin kosketusta. Vartaloni oli tulessa, tunsin että kevät oli tulossa - ja sen tuomat muutokset Suteni käytökseen. Kovin aikaisin, ajattelin, nythän oli vasta tammikuu.
Pääni sisältöä olisi sillä hetkellä voinut verrata lähinnä hyvin klimppiseen pirtelöön jossa oli niin paljon ainesosia ettei sen mausta juurikaan saanut selvää. Ajatukset surisivat päässäni, ja tunteet myllersivät jopa pahemmin kuin yleensä. Tunsin suden heräävän sisälläni, kuin kokeillen kahleita jotka olin sille asettanut. Tunsin sen epätoivon ja vimmaisen halun päästä ulos, ulos tästä kurjasta ihmiskehosta ja kaltaistensa joukkoon. Sen tunteet olivat minun tunteitani.
Purin huultani että en olisi älähtänyt kivusta kun nousin istumaan. Maistoin veren suussani ja se oli vähällä saada suden riistäytymään lopullisesti kahleistaan. Rautainen ja lämmin, pehmeä maku. Ja sen suloinen tuoksu.
...Sekoittuneena kitkerän oksennuksen hajuun lattialla, ja keittiön tiskivuoren löyhkään. Palautin itseni takaisin maan pinnalle niin hyvin kuin suinkin siihen aikaan kuusta kykenin ja kävelin hieman horjuen keittiöön, keittämään kahvia kuten joka aamu.
Vaikka suoranaista fyysistä muodonmuutosta ei koskaan tapahtunut, se ei tarkoittanut sitä etteikö fyysisiä oireita olisi ollut lainkaan. Lonkkiani ja selkääni särki, ja tuntui uskomattoman vaikealta kävellä kahdella jalalla. Se tuntui luonnottomalta.
Kaadoin kuumaa vettä murukahvin sekaan ja lisäsin siihen noin kilon sokeria ja loput maidosta. Otin hörpyn, olin vähällä oksentaa, ja kaadoin loput kahvista viemäristä alas. Ei, ei, ei. Ei kahvia tänään. Ei mitään niin makeaa ja keinotekoista. Kaipasin lihaa, kaipasin verta, kehoni ja mieleni suorastaan huusivat sitä. Mutta enemmän kuin mitään, juuri sillä hetkellä kaipasin kosketusta. Vartaloni oli tulessa, tunsin että kevät oli tulossa - ja sen tuomat muutokset Suteni käytökseen. Kovin aikaisin, ajattelin, nythän oli vasta tammikuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







