Blogiarkisto
-
▼
2012
(35)
- ► maaliskuuta (2)
- ▼ helmikuuta (11)
- ► tammikuuta (22)
Lukijat
Sisällön tarjoaa Blogger.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Viha
Hengitykseni kohosi huuruna ylöspäin ja haihtui sitten näkymättömiin.
Äiti ehdotti reissua hullujenhuoneelle.
Paskaa, paskaa, paskaa.
Eivät ne siellä osaa muuta kuin pumpata täyteen lääkkeitä ja tulkita jokaisen sanan oireeksi jostain saatanan häiriöstä. Ei niitä ihmisiä kiinnosta mitä ajattelen, kun lähtökohtana on se että olen sairas. Yritäpä siellä puhua siitä että Susi saa jatkuvasti järjettömiä hepuleita ja aina kun joudun pitämään sen puolen itsestäni liian tiukassa hihnassa (kuten äitini läsnäollessa), ahdistun suunnattomasti. En saisi olla siellä oma itseni, kuten en saa täälläkään. Vain Marikan kanssa saan olla rauhassa, pelkäämättä sitä että tulen tuomituksi.
Viha ja suru polttelivat sisälläni kuin happo.
En voi sietää äitiä koska hän ei ymmärrä. Jos olisin hänen seurassaan sellainen kun olen läheisimpien ystävieni seurassa, hän nauraisi minulle. Hänelle tässä ei ole mitään järkeä. Hänelle olen ihminen. Hän on sokea. Hän varmaan ajattelee että koko tämä susijuttu on vain ohimenevä kausi eikä sitä pidä ottaa vakavasti.
Tosiasiassa susipuoleni tuntuu olevan ainoa kiinteä osa identiteetistäni. Lähestulkoon ainoa puoli jota en vihaa jokaisella solullani. Ja juuri sen puolen joudun piilottamaan.
Haluaisin vain olla yksin, tai todellisen perheeni kanssa. Marika, Hana ja pari ystävää joihin olen netissä tutustunut. He hyväksyvät minut juuri tällaisena.
Jokainen hetki äidi kanssa tuntuu kuin joku yrittäisi tukehduttaa minut. Surullista mutta totta.
En osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta.
Vihaan joutua kontrolloimaan tätä kaikkea niin tarkasti. Elekieltäni, satunnaisia pieniä vingahduksia ja ulvahduksia joita normaalisti päästelen tuon tuostakin, kaikkea. Joka vitun ikistä asiaa olemuksessani.
Äidille sillä ei ole merkitystä.
Hän ei tiedä miltä se tuntuu, eikä tule koskaan tietämäänkään. Ei oikeasti. Voin selittää kaiken mutta hän ei silti ymmärrä, ei kommentoi, ei sano mitään.
Miten joku muka voisi identifioida itsensä osittain sudeksi?
Miten se on edes mahdollista?
Eihän siinä ole mitään järkeä.
Se on varmaan taas joku kausi, tai liittyy sen mielenterveysongelmiin.
Ehkä se menee pois jos en kiinnitä siihen huomiota.
Ei, ei ei.
Olen niin saatanan vihainen että sattuu. Äidille ja koko vitun maailmalle. Ja siinä ei ole mitään nauramista, saatanan lehmä. Olen vihainen mutta en osaa kohdistaa sitä mihinkään muuhun kuin itseeni. SIKSI minulla on jatkuvasti niin saatanan itsetuhoinen olo.
Äiti ehdotti reissua hullujenhuoneelle.
Paskaa, paskaa, paskaa.
Eivät ne siellä osaa muuta kuin pumpata täyteen lääkkeitä ja tulkita jokaisen sanan oireeksi jostain saatanan häiriöstä. Ei niitä ihmisiä kiinnosta mitä ajattelen, kun lähtökohtana on se että olen sairas. Yritäpä siellä puhua siitä että Susi saa jatkuvasti järjettömiä hepuleita ja aina kun joudun pitämään sen puolen itsestäni liian tiukassa hihnassa (kuten äitini läsnäollessa), ahdistun suunnattomasti. En saisi olla siellä oma itseni, kuten en saa täälläkään. Vain Marikan kanssa saan olla rauhassa, pelkäämättä sitä että tulen tuomituksi.
Viha ja suru polttelivat sisälläni kuin happo.
En voi sietää äitiä koska hän ei ymmärrä. Jos olisin hänen seurassaan sellainen kun olen läheisimpien ystävieni seurassa, hän nauraisi minulle. Hänelle tässä ei ole mitään järkeä. Hänelle olen ihminen. Hän on sokea. Hän varmaan ajattelee että koko tämä susijuttu on vain ohimenevä kausi eikä sitä pidä ottaa vakavasti.
Tosiasiassa susipuoleni tuntuu olevan ainoa kiinteä osa identiteetistäni. Lähestulkoon ainoa puoli jota en vihaa jokaisella solullani. Ja juuri sen puolen joudun piilottamaan.
Haluaisin vain olla yksin, tai todellisen perheeni kanssa. Marika, Hana ja pari ystävää joihin olen netissä tutustunut. He hyväksyvät minut juuri tällaisena.
Jokainen hetki äidi kanssa tuntuu kuin joku yrittäisi tukehduttaa minut. Surullista mutta totta.
En osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta.
Vihaan joutua kontrolloimaan tätä kaikkea niin tarkasti. Elekieltäni, satunnaisia pieniä vingahduksia ja ulvahduksia joita normaalisti päästelen tuon tuostakin, kaikkea. Joka vitun ikistä asiaa olemuksessani.
Äidille sillä ei ole merkitystä.
Hän ei tiedä miltä se tuntuu, eikä tule koskaan tietämäänkään. Ei oikeasti. Voin selittää kaiken mutta hän ei silti ymmärrä, ei kommentoi, ei sano mitään.
Miten joku muka voisi identifioida itsensä osittain sudeksi?
Miten se on edes mahdollista?
Eihän siinä ole mitään järkeä.
Se on varmaan taas joku kausi, tai liittyy sen mielenterveysongelmiin.
Ehkä se menee pois jos en kiinnitä siihen huomiota.
Ei, ei ei.
Olen niin saatanan vihainen että sattuu. Äidille ja koko vitun maailmalle. Ja siinä ei ole mitään nauramista, saatanan lehmä. Olen vihainen mutta en osaa kohdistaa sitä mihinkään muuhun kuin itseeni. SIKSI minulla on jatkuvasti niin saatanan itsetuhoinen olo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)

2 kommenttia:
Ihmiset eivät suostu näkemään todellista maailmaa, jossa paljon asiaoita, mitä ei voi sanoilla selittää. Tämä pelottaa heitä. Toivottavasti äitisi joskus pystyy hyväksymään ja ymmärtämään susi puoltasi.
Mutta onneksi sinulla on ystäviä, jotka ymmärtävät :)
Totta turiset. Tuli mieleen mielenkiintoinen teoria lasten mielikuvitusystävistä... että ne olisikin loppujen lopuksi henkiä, joita lakkaa näkemästä kun kuulee aikuisilta tarpeeksi sitä "ei tuollaisia asioita ole olemassa"-paskaa. Ihmiset ei vaan ole tarpeeksi avoimielisiä nykyisin...
Mutta juu, en sentään ole ihan yksin. *hali*